Nopeesti se muuttuu

//www.youtube.com/embed/J1t0lJ_MF_4

Ja niin koitti sekin päivä, kun ilmassa tuoksui talvi. Oltiin yhtenä päivänä kaima-kaverin kanssa lipastolla laskemassa pitempään, ja kello oli jo lähes seitsemää, kun päästiin lähtemään, ja ihan uskomatonta. Ensimmäistä kertaa tälle syksylle [jota ei mielestäni muuten ole ollut kuin ihan pari viikkoa ainakin täällä Oulun levesyasteilla!] tunsin, että olisi voinut olla toppatakki päällä, kun oli niin kylmä. Hanskanikin jätin tyytyväisesti köllöttämään siihen hattuhyllylle, ja sinä päivänä yliopistolta ulos tullessani toivoin tehneeni toisin. JEE!! Minusta on ihan mahtavaa, että niinkin tavallinen, niin jokavuotinen!, asia kuin Suomen syksy voi vielä yllättää – minusta edellisinä vuosina ei nimittäin ole saatu nauttia tänä vuonna puhutusta ’pitentyneeltä kesältä tuntuvasta lämpimästä syksystä’ ja siitä the talventuoksuisesta syksypäivästä kahden viikon sisään. Vai olenkohan väärässä…?

Voi olla niinkin, enkä ihmettelisi. Minä nyt vain olen auttamattoman onnettomasti maailman ärsyttävin syksyhifistelijä, joka saa suunnattomia ilonväristyksiä jo aivan pienimmistä syksyn jutuista. Tähän mennessä olen hypähdellyt ilosta muun muassa ensimmäiselle lehdelle, jonka omin silmin näin leijailevan puusta maahan, sille, että huomasin iltojen alkavan pimetä, punaisista puista, paksusta villakaulahuivista, jonka sai taas kaivaa esiin, pipon käyttämisestä, ensimmäisestä huuruisesta hengityksestä, ja jotenkin kieroutuneesti jopa vähän siitä, että podin juuri ensimmäisen syksyflunssani.

No, enhän kyllä koskaan väittänytkään olevani normaali. Mitäpä tuota siis ihmettelemään, vinksahtanut olen ollut jo reilut 20 vuotta, enkä siitä luotettavien sisäpiirin arvioiden mukaan muuksi muutu.

Äitini voi vahvistaa asian.

PS Ihana kotikaupunki.