Melkein koko Suomi on, toivottavasti ei kovin virheellisen, käsitykseni mukaan saanut jos ei aivan lumipeitettä, niin ainakin pakkasasteita ja kuurankukkia ikkunanpieliin. Maa on saanut kimmeltää huurteisena muutaman päivän, ja täällä Oulun alueilla on nautittu myös valkoisesta peitteestä ja kivasti kipristävästä pikkupakkasesta. Tämä talvi-fanaatikko on luonnollisestikin hihkunut mielipuolisesta ilosta tuon äkisti yllättäneen etutalven vuoksi, ja myönnän senkin, että yhtenä kuura-aamuna lähdin puoli tuntia aikaisemmin kouluun vain siksi, että voisin nauttia parin kilometrin koulumatkani kävellen ja kimmeltävää kuuraa fiilistellen – korvissa talvinen musiikki, totta kai. Käsi ylös, jos siellä on yhtään yhtä pöhköä talvi-intoilijaa, voidaan intoilla yhdessä!

Harmikseni minun oli tänään tosin myönnettävä, että etutalvi oli tosiaan vain etutalvi. Lumi oli alkanut sulaa, ja jos ennustuksiin on uskominen, niin tällä viikolla lumi kai sulaa kokonaan pois ja saadaan taas nauttia 10 asteen lämmöstä ja tihkuttavasta vesisateesta. Jo tänään lämpötila oli noussut kivasti pari astetta plussan puolelle, ja minusta näky oli harmittava:

lumi oli sulamassa, asfaltti sieltä, missä sitä oli näkyvissä, oli märkää ja aurinko paistoi. Syvä ja kaikenkattava pieni ihmismieli hämmennytti minua taas, sillä aurinko, märkä asfaltti ja pienet lumikasat teiden varsilla toivat väistämättä mieleeni maaliskuiset kevätpäivät, ja talven tuntu katosi hetkessä. Ihmismielen vahvuus ja mielleyhtymät todella yllättivät minut taas, sillä vasta aamulla olin lenkillä käydessäni miettinyt posket pakkasen puremina, miten talvinen sää siellä oli ja ihanaa, että kohta tulisi oikea talvi ja valkoinen maa ja [kyllä, aion sanoa sen ääneen, sillä tiedätte, että ajattelin sitä kuitenkin:] joulu. Siksi oli hämmentävää huomata, miten nopeasti ympäristö voi vaikuttaa ihmismieleen; parin tunnin päästä en pystynyt pääsemään millään irti tunteesta, että oli kevät. En päässyt irti, vaikka sitä tosissani yritinkin […selitettäköön tässä vaiheessa, että kevät on ainoa vuodenaika, jota jostain syystä en rakasta. Emme ole koskaan löytäneet sen kanssa yhteistä säveltä, ja kevät on minulle aikaa, jonka vain sinnittelen läpi, kun muutakaan en voi.]
 

Siinä ihmismielen hämmennyksessä alkoi vähitellen sitten ymmärtää, miten vähän ihmisellä itsellään oikeastaan onkaan kykyä hallita omia tunteita tai tuntemuksiaan – kai ne todella ovat hallitsemattomia ja aivan muista kuin itsestä riippuvia oikkuja. Siis toisaalta sitä alkoi ymmärtää [tai ehkä huomata olisi osuvampi ilmaus?], mutta toisaalta sitä ei ymmärtänyt sitten alkuunkaan. Kyllähän sitä nyt luulisi, että vahvana ihmisenä pystyisi tunteensakin hallitsemaan… Nähtävästi ei kuitenkaan.

Pieneksi, ja kieltämättä aika mitättömäksi, sitä alkaa siis vähitellen tuntemaan itsensä tässä maailmassa, jota paljon itseään suuremmat tekijät näyttävät hallitsevan. Ja nähtävästi nuo tekijät hallitsevat myös tunteitamme…