Ohhoh.

Tuntuu huuuullulta, että kolmas kouluviikko on yhden luennon päässä käydystä ja pian takana liihottelee kuukausi. Tässä hämmentävässä häsellyksessä ajan kulkuun jotenkin puutuu, ja yhtäkkiä havahtuu siihen, että luennot ja illanvietot on kuljettu sydämellä mutta silmät kiinni – muistaa kyllä käyneensä muttei aivan enää osaa erotella päiviä ja tapahtumia toisistaan, vaan ne ovat jo kuroutumassa yhtenäiseksi massaksi, joka joskus oli rypäs erottuvia päiviä yksittäisine tapahtumineen.

Haluaisin kovasti kertoa teille, miten olen inhonnut olla luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Ihmiset ovat kaukana sellaisista, joiden seuraan luontaisesti hakeutuisin, enkä koe kuuluvani joukkoon, saatika luentosaliin, jossa professori taaplaa taululle neliöjuuren alla olevia neliöjuuri kaksi kertaa äksiä, jotka korotetaan miinus pii äksään ja kerrotaan vielä deltalla, kunhan muistetaan, että väite ’yksi on suurempi tai yhtä suuri kuin yksi’ on tosi ja epsilon on aina suurempi kuin nolla. Kertoisin kyllä kovin mielelläni, mutta itse asiassa mikään edellisestä ei ole totta.

Tai no, mitään en oikeasti luennoilla ymmärrä, ja edellä mainituissa matemaattisissa väitteissäkin on totuuden perä, mutta juttu on, että viihdyn matematiikan laitoksella paremmin kuin todellakaan kuvittelin. Muistanette, että tässä taannoin pohdin, millainen vuosi henkisesti humanistilla voi olla fyysisesti matemaatikkojen keskellä. Niin on kuitenkin käynyt, että kolmen viikon aikana olen löytänyt täysin saman henkisiä ihmisiä, tehnyt itsestäni typeryksen kaikissa niissä lukuisissa fukseille suunnatuissa metakoissa, joiden yksinomainen tarkoitus on nöyryyttää meitä, ja nauranut itseni kipeäksi – kirjaimellisesti, sillä olen tällä hetkellä niin hengityskyvytön, liikuntakyvytön kuin puhekyvytönkin.

Flunssista viis, koulu on siis itse koulua lukuun ottamatta todistautunut oikeasti miellyttäväksi, eikä minun tarvitse suunnata kouluun vastahakoinen jyskyttävä ääni takaraivossa takoen: ’En halua en halua en halua en halua.’ Meille yhden vuoden matemaatikoille, kuten tyttöjen kanssa itse asian muotoilimme, koulu on ollut oikeastaan arabian kopioimista taululta paperille [ymmärrämme siis matikkaa tällä hetkellä yhtä paljon kuin kirjoitettua arabiaa], kirjoittamista, muistiinpanoja, venyviä ruokataukoja, hihittelyä, hervotonta räkättämistä, toistuvia vääriä käytäviä ja viime tipan sinkoiluja luentosalista toiseen. Aikaa koulu toki vie, ja välillä tuo pienen ja niin helposti laiminlyödyn asian kuin oman elämän ylläpitäminen on tuntunutkin jääneen vähän toissijaiseksi. Siksi kai minä täällä sohvan pohjalla teekuppi kädessä makaankin, sillä stressitasoni tosiaan nousivat viime viikon, tuttavallisissa piireissä myös intenssiiviviikko, takia – koulussa kaikki oli vielä uutta, luennot alkoivat pyöriä normaalisti, kotiläksyjä [meillä on siis oikeasti kotiläksyjä] oli melkein molemminpuolinen A4-arkki per kurssi, en ehtinyt olla kotona yhtenäkään iltana [tosi juttu] ja viikonloppu meni yllätyssynttäreitä järjestäessä. Ihmekö, jos flunssa lyö peiton alle.

Tässä lähitulevaisuudessa tarkoitukseni on vetää villasukat jalkaan [asuntoni on hyytävä juuri nyt, vaikka mittari näyttääkin +25; mistähän johtunee…], juoda teetä, käydä sillä ainoalla luennolla, joka enää erottaa minut ja viikonlopun, ja huvitella ajatuksella, että joku voi aika ajoin olla aika ajoissa aika-ajoissa.

Nautitaan me tuosta valloittavasta ulkona hehkuvasta ruskasta vielä, kun voidaan, ja yritetään pysyä terveinä – tai tulla taas terveiksi meille, jotka jo syyslentsun kourissa rykivät. Teenhuurteisia öitä kaikille!