Kun unelmien toteuttaminen pelottaa

Minulla on ollut yksi suuri haave teini-iästä lähtien. Olen sitä yrittänyt toteuttaa muutamaan kertaan, mutta se on tyssännyt eniten uskon ja rohkeuden puutteeseen, jonka olen piilottanut esimerkiksi ajan vähyyteen tai muihin asioihin keskittymiseen. Totuus on se, että pelkään yrittää toteuttaa unelmaani, koska jos yritän ja epäonnistun, koko aikuiselämän hellimäni haave kariutuisi eikä minulle jäisi enää mitään. Uskon puute on siten kangistanut ja estänyt minua tosissani kokeilemasta ja yrittämästä.

Nimittäin jos ei yritä, ei voi epäonnistua.

Mutta uskon puutteella on kääntöpuolensa. Jos ei yritä, ei voi onnistua. En voi tietää, onnistunko saavuttamaan unelmaani, jos en edes yritä.

Nyt olen kuitenkin siinä tilanteessa, ettei minulla ole enää tekosyitä, joiden taakse piiloutua. Ei ole aikaa, energiaa ja päätä kuormittavaa opiskelua eikä aikaa, energiaa ja mahdollisesti päätä kuormittavaa työtä. Lapsi menee kahden viikon kuluttua päiväkotiin, joten minulla on aikaa ja mahdollisuuksia alkaa toteuttaa itseäni. Kaksi viikkoa tuntuu vain niin kovin pitkältä ajalta, kun pää on täynnä ajatuksia ja sormet syyhyävät aloittamaan. Tai oikeastaan jatkamaan, koska alku on jo valmiina satunnaisten varastettujen oman ajan hetkien jäljiltä. Silti pelottaa, ettei usko riitä, että tekosyyt latistavat lupaavat ideat ja unelma jää pelkäksi unelmaksi ilman, että olisin edes yrittänyt toteuttaa sitä.

Kuitenkin olen nyt valmis. Olen elänyt, nähnyt ja kokenut riittävästi elämää ja lukenut tarpeeksi muiden kirjoittamia ja kertomia tarinoita. Nyt on minun aikani kertoa omia.