Puhumisen vaikeudesta

Egotripin sanoin on olemassa asioita,  niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä. Eli kannattaako edes yrittää? Pystyykö puhumaan vai rikkooko puhumalla jotain mitä ei saa enää ehjäksi, itsestään tai toisesta?

Essi Kummun Lasteni tarina on paitsi tarina hänen keskosina syntyneistä lapsistaan mutta ennen kaikkea tarina sukupolvien yli kulkeneesta vaikenemisesta ja kestämisestä, vahvuudesta joka tekee heikoksi, koska vahvuus estää sanomasta ettei jaksa, että tarvitsee apua, ettei kestä yksin. Kummu vertaa omaa kokemustaan sodassa traumatisoituneeseen isoisäänsä ja keskosvauvojen kanssa kohtaamaansa kuoleman pelkoa ja kyvyttömyyttä rakastua vauvoihin sodassa saatuihin henkisiin traumoihin. Kyvyttömyys sitoutua ja heittäytyä rakastamaan kotiin saatuja vauvoja ei johdu masennuksesta, vaan siitä, että on joutunut kasvokkain menettämisen mahdollisuuden kanssa. Kuolema on ollut hyvin lähellä ja oman lapsen menehtymisen on joutunut kuvittelemaan ja siihen etukäteen valmistautumaan. Jos ei sitoudu ja anna itsensä tuntea ja kokea, menetys ei ehkä tunnu niin musertavalta.

Vaikeneminen on kuitenkin sellaista, ettei silloin ole läsnä eikä lähellä. Asiat pidetään tietyn etäisyyden päässä, lapset vaiennetaan pullalla, itku ja suru kielletään ja ne ohjataan johonkin muuhun toimintaan. Itkevän lapsen ei anneta surra suruaan rauhassa aikuisen sylissä, vaan lohtuna tarjotaan pullaa. Huuto ja itku tuntuvat aikuisesta niin järkyttäviltä ja suurta paniikkia herättäviltä, että ne on saatava vaikenemaan. Taustalle jää kuitenkin syy itkulle, kaipaus oikealle kohtaamiselle ja sille, että on olemassa joku joka pystyy ottamaan surun vastaan ja auttaa elämään sen kanssa, kestämään sen ja antamaan sen mennä.

Jotkut asiat ovat niin isoja ettei niitä pysty sanomaan ääneen. Sanat eivät tule ulos suusta, koska tietää, ettei niitä saa enää takaisin. Väistämätön tapahtuu ja sen kanssa on elettävä. Valitako puhuminen ja ehkä kaiken hajoaminen ja uudelleen rakentaminen vai hiljaisuus ja kaiken kestäminen vaikka haluaisi puhua ja muuttaa kaiken? Vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa, puhujalle ja kuulijalle. Kuulija joutuu vedetyksi toisen sisälle, toisen maailmaan, kuulemaan jotain sellaista, mitä ei olisi halunnut kuulla, joka herättää tunteita, pelkoja, epävarmuutta. Ei ole enää verhoa tai kulissia, jonka taakse mennä ja uskoa että kaikki on hyvin ja siten, kuten verho tai kulissi sen esittää.

Joitakin asioita ja tunteita ei voi ikuisesti padota sisälleen, koska jos sitä tekee tarpeeksi kauan, muuttuu kiehuvaksi kattilaksi, joka odottaa kannen lentämistä pois paikaltaan ja kaiken suihkuamista ilmaan. Asioiden sisälle patoaminen tekee ihmisestä surullisen ja vihaisen, sellaisen että pelkää kaikkea, ahdistuu kaikesta, ihmisen joka ei ole oma itsensä. Ihmisen, joka ei ole sellainen jollaiseksi kokee itsensä, jollainen haluaisi olla.