Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Muistan sen hetken kun kuulin ensimmäisen kerran HI-viruksesta ja aidsista. En tiedä vuotta, joskus 1980-luvun alkupuolella se oli. Olin ehkä viisi- tai kuusivuotias, asuimme kaksikerroksisessa omakotitalossa ja olin leikkimässä yläkerran aulassa, huoneessa, jossa oli kirjahylly ja josta pääsi olohuoneeseen, keittiöön, vanhempien makuuhuoneeseen, minun huoneeseeni, yläkerran vessaan ja takapihalle vievään tuulikaappiin. Radio oli auki ja siellä puhuttiin jostakin taudista, jota en ymmärtänyt, mutta joka on selvästi tehnyt suuren vaikutuksen koska muistikuva on edelleen päässäni. Se, että jokin tauti oli siirtynyt apinasta ihmiseen oli lapsesta todella outoa, mutta en yhdistänyt sitä mitenkään homoseksuaalisuuteen mihin se silloin vahvasti yhdistettiin. Tuskin siihen suomalaisessa radiossa edes viitattiin silloin, enkä usko, että sen ikäisenä muutenkaan ymmärsin ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta tai käyttäytymisestä oikeastaan mitään.

Seuraava kosketukseni hiviin tuli todennäköisesti Suosikki-lehden ja sen Freddie Mercurysta kertovien juttujen myötä.  En ollut mikään Queen-fani, ja bändiin ja Mercuryn hahmoon tutustuin vasta paljon myöhemmin. Kuitenkin Suosikin jutut ja erityisesti kuvat kuihtuneesta, laihtuneesta ja aidsin runtelemasta, aiemmin niin elinvoimaisesta ja fyysisestä Mercurysta olivat teini-ikäiselle aika järisyttäviä. Mutta eivät aids tai homoseksuaalisuus juuri minun elämääni silloinkaan koskettaneet. Minunlaiseni keskikokoisessa eteläsuomalaisessa kaupungissa asunut heterotyttö heterokaveripiireineen ei oikeastaan löytänyt samastumiskohdetta Mercurysta ja hänen elämäntarinastaan; minuun vetosivat enemmän Jim Morrison, 60-luvun loppu ja jonkinlainen ihannoitu kuvitelma rajusta, mystisestä, taiteellista ja boheemista elämästä.

Olen myöhäisherännäinen, vaikka olenkin kuullut Jonas Gardellin kolmeosaisesta kirjasta Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Se ei vain ole koskaan sattunut osumaan tielleni, pakottanut nostamaan itseään käsiini kirjakaupan hyllyltä tai kirjaston uutuuskirjatornista. En ole sitä koskaan myöskään tietoisesti etsinyt. (Ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi 2012, kolmas ilmestyy tänä syksynä.)

Keskiviikkona satuin katsomaan toisella silmällä norjalaista Kirjaohjelmaa Yle Femiltä ja siinä haastateltiin Jonas Gardellia, jonka trilogia oli juuri käännetty norjaksi. Sattumalta tai tahallaan samalta kanavalta tuli myöhemmin samana iltana kolmeosaisen, Gardellin kirjaan perustuva sarjan ensimmäinen osa (jonka käännöksestä koskaan on pudotettu pois). Ohjelmoin sen tallentumaan ja katsoin tänään. Katsoin saman tien Areenasta myös Kirjaohjelman, jossa Gardell liikuttui kyyneliin ja sai tämänkin herkkiksen itkemään.

Valitettavasti en löydä sanoja kuvailemaan sarjan aloittavaa osaa. Katsokaa itse, Areenasta löytyy.

Sen vain haluan sanoa, että on upeaa, että maailmassa on ihmisiä, jotka pystyvät, osaavat, uskaltavat ja haluavat kertoa, kuvailla ja tehdä tarinoita asioista, kohtaloista ja maailmoista, jotka toisille ihmisille ovat vieraita mutta joihin kuitenkin pystyy samastumaan ja eläytymään. Jotka koskettavat. Jotka voivat muuttaa jotakin jonkun toisen ihmisen tavassa ajatella ja tuntea ja jotka siten voivat muuttaa maailmaa edes hiukan.