Surusta

Jokainen lähtee täältä joskus. Kolme viikkoa sitten lähtivät kaksi jäljellä olevaa isovanhempaani, saman vuorokauden sisällä. Aluksi en tiennyt kumpaa surra: jos suri toista, tuli huono omatunto toisen takia, aloin miettiä toista ja taas tuli huono omatunto.

Molemmat rakkaat olivat iäkkäitä, heidän elämänsä oli kutistunut pieneksi, he olivat menettäneet halunsa elää ja olivat sinut kuoleman kanssa. Molemmat sanoivat, etteivät ole täällä enää jouluna, molemmat toivoivat pääsevänsä pois. Vanhuus ja oman kuoleman hyväksyminen tekevät menetyksestä ymmärrettävän ja hyväksytymmän omassa mielessäni, mutta eivät poista surua, kaipausta ja ikävää. Samalla kun suren rakasta isovanhempaa, suren menetettyä lapsuutta, sitä ettei ole enää olemassa sitä ihmistä, jonka luona olin aina lapsenlapsi enkä koskaan ihan täysin aikuinen. 

Surun kaverina ja kylkiäisinä ovat kuitenkin ilo ja onni. Ilo siitä, että sain tuntea nämä kaksi ihmistä, että sain viettää heidän kanssaan niin paljon aikaa, ja siitä, että he ovat nyt onnellisia ja rauhassa, paikassa jonne toivoivat pääsevänsä. Onni siitä, että he ovat osa minun menneisyyttäni, että sain tuntea heidät, kuulla tarinoita heidän lapsuudestaan ja elämästään, ja siitä, että he hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olen.

Isoisäni toivoi pääsevänsä sinne, minne isoäiti lähti vuosi sitten. Heidän tarinansa oli todellinen rakkaustarina ja he elivät yhdessä, rakastivat toisiaan ja jakoivat elämänsä lähes seitsemän vuosikymmenen ajan. He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa eikä toisesta voinut puhua puhumatta toisesta. He kunnioittivat ja kaipasivat toisiaan, ja lopulta isoisä saattoi rakkaansa toiselle puolelle.

Isoäitini toivoi pääsevänsä pois ja saavansa rauhan. Hän oli vanhempi kuin itsenäinen Suomi ja vielä lähelle elämänsä loppua elämänhaluisin ja vahvin ihminen, jonka tunsin. Hän oli hyvästellyt puolisonsa, kaksi lastaan, kaikki sisaruksensa, lähes kaikki miehensä sisarukset sekä useat ystävänsä, ja silti hän oli kiinni elämässä. Kuitenkin elämänsä viimeisinä kuukausina hän oli jo epätoivoinen, ettei ikinä pääsisi lepoon.

Onni tulee siitä, että isovanhemmat ovat päässeet sinne, minne toivoivat ja odottivat pääsevänsä, vaikka se särkee sydämen juuri nyt. Ikävä on valtava ja se on vain kestettävä. Surutyössä ei ole oikoteitä, itseään ei voi kieltää tuntemasta eikä kaikki kipu ole pahasta.

Silti toivon, että voisin vielä kerran katsoa silmiin, tarttua käteen ja sanoa että rakastan.