Ikävä ei kysy paikkaa

Halsualla 1989 mummu ja tuta aitan portailla.jpg

Iäkäs mies puhui kirjastossa puhelimessa silmälääkärille menemisestä. Hetkeä aikaisemmin puhelin oli soinut isoon ääneen, mies oli vastannut siihen ja istunut puhumaan. Ääni ei hiljentynyt kuiskaukseksi, vaan kaikki kirjaston yläkerrassa liikkuvat kuulivat, kuka oli mieluinen lääkäri ja minne mies mahdollisesti lähetettäisiin jatkotutkimuksiin.

Minun isoisäni oli samanlainen. Tottumaton kännykänkäyttäjä, soittoääni suurella, kirvesmiehen sormet liian suuret pienille näppäimille, äänenvoimakkuus ei vaimentunut julkisilla paikoilla puhuessa.

Minun isoisäni ei käynyt kirjastossa kovinkaan usein. Hän kävi metsästämässä, kalastamassa, hiihtämässä, tikkakilpailuissa ja juoksulenkillä jo silloin kun sitä harrastivat vain urheilun tosissaan ottaneet. Viimeisinä kuukausina kun jalat eivät enää kantaneet pitkiä matkoja hän osti erittäin tarkan harkinnan ja vaihtoehtojen välillä punnitsemisen jälkeen sähkömopon, jolla hän kävi palvelutaloasunnostaan kaupassa ja puolisonsa, minun mummuni, haudalla.

Kirjaston mies oli ehkä hiukan nuorempi kuin minun tutani, vartaloltaan pyöreämpi ja muutenkin erinäköinen. Minun tutani oli pitkä ja enemmän hoikka kuin pyöreä, vaikka ei hänkään varsinaisesti laiha tai kevytrakenteinen ollut. Silti siitä kirjaston miehestä muistui minun isoisäni mieleen ja ikävä vihlaisi kipeästi.

Olen viime viikkoina kirjoittanut puhtaaksi toisen isoäitini kirjoittamia runoja. Niissä kirjoittaja on niin tuttu ja silti jollain tavalla vieras. Minä olin mummulle lapsi tai nuori nainen. Nyt kun olen lukenut ja kirjoittanut hänen runojaan puhtaaksi, toivon, että saisin vielä jutella hänen kanssaan niistä, aikuisena naisena. Kysyä, pohtia, kommentoida, kuunnella, kertoa.

Runojen kautta välittyy valtavan suuri rakkaus näiden kahden isovanhemman välillä. Niiden kautta välittyy myös valtavan suuri rakkaus ja huolenpito omia lapsia ja lastenlapsia kohtaan. Vaikka mummua ei enää ole, tuntuu kuin hän puhuisi minulle, antaisi ohjeita elämään ja valaisi uskoa tulevaan.

Miksei ole nimitystä isovanhempansa menettäneelle?

suhteet oma-elama suosittelen ajattelin-tanaan