Totuus Harry Quebertin tapauksesta – ja millainen totuus se onkaan!

Jossain Kuukauden luetut -postauksessa taisin mainita ainakin sivulauseessa miettineeni syksyn aikana jatkuvan ja välillä pakkomielteiseksikin muuttuvan lukemisen mielekkyyttä. Luetut kirjat eivät jää mieleen eikä mikään tunnut yllättävän. Ensimmäiset luvut jostain kirjasta luettuaan tietää, miten tarina tulee etenemään ja mitä päähenkilöt tulevat tekemään. Kirjojen loppu jää laimeaksi ja jättää sellaisen olon, että oliko tämä kaiken lukemiseen pistetyn ajan arvoista.

Kahdeksansataasivuinen Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ollut kirjatapaus ainakin ranskankielisessä maailmassa. Enkä ihmettele yhtään, koska, kuten liepeessäkin luvattiin, oli lukukokemus yhtä riemua. Yllätyksiä, salaisuuksia, sitä ettei mikään ollutkaan sitä mitä oli kuvitellut, hienosti rakennettu tarina. Kirja koukutti ja parani loppua kohti eikä hurja sivumäärä loppujen lopuksi tuntunut niin valtavalta kuin se lukuna on.

Suosittelen, suosittelen, suosittelen.