Sukulainen identiteettikriisissä Facebookissa

Eräs itseäni reilusti vanhempi sukulainen kärsii identiteettikriisistä, jota jakaa Facebook-ystävilleen. Eipä siinä mitään nokankoputtamista sinänsä ole, jaetaanhan Facebookissa sulavasti sekaisin kommentteja päivänpolitiikasta, kuvia kahvikupeista, ihmetystä ensimmäisestä raskaudesta, vitutusta oman kehon krempoista. Miksei sitten kriisistä itsensä kanssa?

Miten yrittää pitää pää pinnalla, jos tuntuu että kaikki se, mihin on uskonut ja minkä on kuvitellut rakentavansa tulevaisuudekseen, hajoaa ja katoaa ympäriltä? Ihmiset, jotka kuvitteli ystävikseen, puukottavat selkään ja näyttävät näin jälkeenpäin toisesta kulmasta katsottuna ilkeiltä ja omahyväisiltä kusipäiltä?

Sitä paitsi jos pyörii päivät yksin kotona miettien, mitä elämällään haluaisi tehdä, tulee joskus tarve jakaa ajatuksia, tuntemuksia ja äkillisiä oivalluksia jollekulle – ja jos vieressä ei satu olemaan ketään, on aina aikaa yhdelle statuspäivitykselle.

*

Jos kommentoisin jotain kriisissä kipuilevan sukulaistyypin Facebook-statusta, se olisi kenties jotakin tällaista:

Yritä olla katkeroitumatta.

Ympäröi itsesi ihmisillä jotka tukevat, pitävät huolta, välittävät sinusta siksi että olet sinä, eivät siksi että olet jossakin asemassa.

Päästä menemään sellaiset ihmiset, jotka vievät liian paljon energiaa antamatta yhtään takaisin ja joiden kanssa jokin aina hiertää. Ihmiset, jotka ovat kasvojen edessä ystäviä ja selän takana valmiina puukottamaan, valehtelemaan tai juonittelemaan.

Älä tuijota taaksesi. Vilkuile aina välillä jos on pakko, mutta älä jää tuijottamaan liian pitkäksi aikaa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta jossain vaiheessa, kun on päässyt jonkin pisteen yli, siitä on mahdollisuus oppia.

Tee sitä, mikä tuntuu sydämessä hyvältä ja oikealta.

Muista, että sinussa on paljon hyvää, vaikka nyt tuntuisi että ympärillä olevat näkevät vain sen, mikä on pahaa tai kieroa.

*

Tai sitten jatkan niin kuin tähänkin asti. En kommentoi mitään. Minun näppäimistöstäni ei vain irtoa ympärille ripoteltavaksi kukkia ja päivänkakkaroita, voimahaleja ja tsemppijaxuja. Olen yhtä huono identiteettikriiseilijän tsemppari kuin olisin sairaanhoitaja: ”Nyt otat itseäsi niskasta kiinni, ei se aivoinfarkti tai neliraajahalvaus ole mikään tekosyy jäädä sinne sängynpohjalle!”

Sympatiaa täältä kyllä saa, mutta kommenttiboksiin on turha odottaa sydämiä ja hymynaamoja.