Lapsista, rahasta ja oikeanlaisena olemisesta
Kasiluokkalaisilla Louis Vuittonin laukkuja, taskussa älypuhelin ja siinä nettiyhteys, tabletti jossa ne pelit jotka siinä kuuluu olla, päällä oikeanmerkkiset vaatteet. Oma hevonen, kalliit harrastukset, molempien vanhempien kotona huone täynnä tavaraa.
Jos ei ole oikeanlaista puhelinta, tablettia, kuulokkeita, polkupyörää, farkkuja, laukkua, kelloa, harrastuksia, ei ole mitään. Ei voi koskaan päästä tiettyihin piireihin, koska ei omista sitä jotain, joka sillä hetkellä tulee omistaa. Jos oikeanlaisen tavaran saa, voi päästä mukaan, mutta kohta tulee jo seuraava it-tavara, joka on hankittava pysyäkseen piirin sisällä.
Sitten on niitä, joiden vanhemmilla ei ole varaa, joiden vanhempien mielestä rahat käytetään mieluummin johonkin muuhun kuin jatkuvaan uuden ostamiseen, tai vanhempia, joiden mielestä nuoren tulisi itse hankkia ainakin osa rahoista voidakseen ostaa sen tietyn pakollisen tavaran. Jos tuotetta ei ole varaa ostaa, tuleeko silloin kiusatuksi, poissuljetuksi vai liikkuuko mieluummin sellaisissa porukoissa, joissa jatkuvalla tavaran hankkimisella ei ole niin suurta merkitystä? Kuka lapsi tai nuori on niin vahva, että pystyy vastustamaan tai edes sietämään sellaista painostusta, jossa ihmisen asema ja merkitys määräytyy hänen omistamiensa tuotteiden perusteella?
Itse vanhempana joudun miettimään, millaisia ratkaisuja tulen lähitulevaisuudessa tekemään. Ostanko alakoululaiselle älypuhelimen, koska sellainen kuuluu olla, koska muuten lapsi tulee kenties suljetuksi ulos jostakin piiristä? Jätänkö ostamatta ja ikään kuin ojennan lapseni alttiiksi kiusaamiselle vain, koska en halua hankkia alakouluikäiselle älypuhelinta kun minun mielestäni sen ikäinen ei sitä tarvitse? Jos ostan, vahvistan itsekin sitä mallia, jossa omistaminen on portti johonkin yhteisöön, sen osaksi.
Se alkaa jo vauvaikäisenä. Joillekin hankitaan kaikki. Huone on täynnä keinuhevosia, kävelykärryjä, leikkimattoja, vaatekertoja seuraaviksi kahdeksi vuodeksi, pelejä, pehmoja. Vauvaa kiinnostavat purulelu ja puinen kirja, mutta onhan sillä hyvä olla virikkeitä. Uhmaikäinen saa raivarit kaupassa ja saadakseen sen loppumaan vanhemmat ostavat sen tavaran, jonka taapero on päättänyt haluta. Seuraavalla kerralla sama juttu. Ja seuraavalla.
Yläkoululaisella on kivat vaatteet ja sijaisen omistamaa puhelinta älykkäämpi puhelin jatkuvasti kädessään, mutta hän säätää, metelöi, vaeltaa luokassa, häiritsee ja uhmaa aikuisia. Päivän paras hetki on se, kun saa opettajan hämilleen tai sekoamaan sanoissaan, pääsee livahtamaan luokasta tai huiputtaa menevänsä terkkarille mutta viettääkin tunnin maleksimalla käytävillä. On mukava vastustaa auktoriteettia, kun vanhemmatkin ovat sitä mieltä, ettei sitä ja sitä ainetta oikeassa elämässä tarvitse mihinkään. Sivistys tai hyvä käytös eivät ole niin tärkeitä, paljon tärkeämpiä ovat oikeanlaiset vaatteet päällä ja puhelin kädessä ja se, että on kova tyyppi.
Jatkuva kaikenlaisen tavaran ostaminen vaatii rahaa ja sen perässä täytyy juosta. Lapsen asioista ei välitetä tai niitä ei ehditä kuunnella. Sillähän on uusimmat vempeleet ja kalliit harrastukset, mitä muuta se vielä tarvitsee? Jos opettaja väittää että se riehuu ja häiritsee koulussa, opettaja valehtelee tai ainakin vääristelee totuutta. Ei meidän lapsi tee sellaista. Jos lapsi ei käy koulussa, ei ketään kiinnosta. Ehkä vika on opettajassa, oppiaineissa, jossakin muussa kuin siinä, mitä kotona tapahtuu.
Alakoululaista on kiusattu systemaattisesti vuosia. Sama oppilas samalta luokalta on pahoinpidellyt, kiusannut, usuttanut koiransa puremaan, potkinut auton lommoille. Koulu on tehnyt minkä voi, mutta KiVa Koulu ei riitä, jos kiusaaminen on jatkunut vuosia eikä kiusaajan vanhempia kiinnosta. Kiusatun vanhemmista tuntuu kamalalta lähettää lapsi joka aamu kouluun kiusattavaksi. Mihin asti jatkuvaa kiusaamista voi kestää? Kuka on vastuussa, jos koululainen päättää hypätä junan alle tai luovuttaa täysin, kieltäytyä menemästä kouluun, jos mitään muutosta ei kerran tapahdu? Kuka on vastuussa henkisistä traumoista, jotka tällainen toiminta jättää? Kiusattu itse, kiusatun vanhemmat, rehtori, opettaja, terkkari, kuraattori, kiusaaja, kiusaajan vanhemmat, kuka? Kuka voi korjata sellaisen lapsen vammat, joka on joutunut elämään jatkuvassa pelossa vuosia?
Millään muulla ei tunnu olevan merkitystä kuin sillä kaikella fyysisellä tavaralla ja omaisuudella, joka muka kertoo siitä, kuka sen kaiken keskellä elää. Minä en ole minä, vaan minä olen se mitä minulla on päälläni ja mukanani, millaisen kuvan annan ulospäin. Tärkeintä on rakentaa itsestään tietynlainen imago ja brändi, jotka kertovat muille, ettei tässä ole mikään turha tyyppi, vaan joku tärkeä, joku oikea. Joku jolla on varaa pitää yllä oikeanlaista imagoa, jolla on varaa olla sellainen kuin kuuluu olla. Sen eteen täytyy tehdä töitä, iltasatu saattaa jäädä lukematta tai lapsi on kymmenen tunnin päiviä päiväkodissa, koululainen viettää aikansa yksin tai kavereiden kanssa pelaten pelejä, joihin ei kenties ikä vielä riitä, ei ole aikaa maata sohvalla lukemassa tai katsomassa lapsen kanssa leffaa, käydä luistelemassa tai kävellen lähikirjastossa.
Ehkä sitä yrittää korvata rahalla ja tavaroilla kaiken yhteisen menetetyn ajan. Ehkä paneutuminen läksyihin, kouluasioihin, lapsen ihastuksiin ja hankaluuksiin on vähän liian raskasta. Töissä oli niin pitkä päivä. Hankala projekti. Kyllä niiden pitäisi koulussa kouluasiat hoitaa.
Ehkä lapsellekin pitää rakentaa oikeanlainen imago, että se on jotain, että siitä tulee oikeanlainen, tärkeä, joku.