Tikulla silmään joka ikään tuijottaa

Ihanaa saada heti maanantaina muistutusta siitä, että tämän ikäisenä olisi hyvä päästä kiinni kunnon työelämään.

Siis että minun ikäisenä olisi saatava nopeasti mahdollinen täydennyskoulutus käyntiin, että ilmeisesti kelpaisin sinne työmaailmaan. Alle nelikymppinenhän alkaa olla jo niin väsähtänyt ja kärryiltä tipahtanut, että pitäisi olla kynnet tiukasti kiinni vakiduunissa ettei vaan jää ilman, jää palkkaamatta, tipahda täysin kyydistä.

Tutkintojakin on aika monta, voi voi, yhteiskunnan varoja on hassattu näin kamalasti yhteen ihmiseen, eikö olisi vähempi riittänyt! Mutta nyt on perustelut minun puolellani, vahvasti. Selvittelen nimittäin parhaillani mahdollisuutta tehdä opettajan pedagogiset opinnot aiemman tutkinnon ”päälle”, jotta saisin edes jonkinlaista jalansijaa sijaisvalintoihin ja jossain vaiheessa toivottavasti myös pätevöitettyä itseni muodollisesti päteväksi aineenopettajaksi. Todellisuus on vain se, että opettajanhommaa on niin paljon enemmän tarjolla kuin sitä, mihin minun pätevyyteni nyt riittää, ainakin koulutuksen osalta. Hakijoitakin on reilusti vähemmän ja todennäköisyys työllistymiseen kasvaa rutkasti.

Tällaista tässä sitten säädetään. Mutta kyllä, minä tiedän, että monet ikäiseni ovat olleet kymmenen vuotta työelämässä. Monella on ollut vakipaikka jo kauan, useilla on asuntolainaa ja suurelle osalle yksi tutkinto on riittänyt. Jotkut ovat vaihtaneet työpaikkaa useammin kuin toiset, jotkut ovat samassa, johon menivät valmistumisen jälkeen töihin.

Joidenkin polku vain kiemurtelee enemmän kuin toisten. Toivoisin, ettei siihen kiemurtelevaan polkuun suhtauduttaisi aina niin nihkeästi, vaan sen voisi ottaa myös vahvuutena, kokemuksena, osaamisena ja rikastuttavana erilaisuutena.