Lukemisen ihanuus
Lukeminen on ihanaa ja hyvien kirjojen lukeminen vielä ihanampaa!
Sinänsä hullua, mutta minulla pitää olla aina jokin kirja kesken. Siis kaunokirjallinen sellainen. Muuten ahdistaa, on tyhjä olo. Joudun opintoja varten lukemaan ihan järjettömät (ainakin siltä usein tuntuu) määrät tieteellistä tekstiä, joten jonkun mielestä vapaa-aikansa voisi käyttää johonkin muuhun kuin, noh, lukemiseen. Lukeminen on minulle kuin hengittäminen tai syöminen tai nukkuminen. Välttämätön tarve siis.
Nuorempana jätin vain harvoin kirjan kesken. Kesken lopettaminen olisi ollut jotenkin häpeällistä tai noloa sekä minulle että kirjalle. Täytyy myöntää, mutta kahlasin Hemingwayn Kenelle kellot soivat loppuun pakolla, ja lopussa sain sentään ahaa-elämyksen ja palkinnon siitä, että jaksoin raahustaa tylsältä tuntuvat sivut. Sodan ja rauhan luin teini-ikäisenä puoleen väliin ja sitten oli pakko luovuttaa. Minua olisi kiinnostanut rakkaustarina (en enää muista keiden välinen), mutta liian pitkä ja uuvuttava sotatarinointi vei voimat ja kiinnostuksen. En ole kirjaan sen jälkeen yrittänytkään palata.
Lapsen saamisen ja oman ajan kutistumisen jälkeen olen antanut itselleni luvan lopettaa kesken, jos kirja ei muutaman sivun jälkeen imaise mukaansa. Idiootti jäi kesken, Puhdistuskin melkein. Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät -teoksen ollessa kesken luin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Holstin ajattelin ensin jättää kesken, mutta onneksi luin loppuun. Muitakin kirjoja olen jättänyt suosiolla kesken, esimerkiksi Patricia Cornwellin Punaisen usvan alkumetreillä päätin, että nyt tämä tappaminen ja veren roiskuttaminen riittää. Scarpetat olen aiemmin lukenut uskollisesti ja järjestyksessä, mutta nyt tuli jokin raja vastaan.
Ihan viime aikoina olen kerännyt kirjastosta pelkästään hyviä kirjoja. Jo edellä mainittu Mitä he toisilleen tekivät oli paikoin loistava, vaikkakin petyin hieman loppuun. (Lopetukset ovat minulle lukijana niitä kirjan tärkeimpiä osia: hyvä loppu pelastaa hieman keskinkertaista ja huono loppu latistaa hyvää teosta, loistava loppu kruunaa loistavan kirjan, huono loppu huonolle kirjalle jää todennäköisesti lukematta.) Tänään luin yhden päivän aikana Natasa Dragnicin (sori puuttuva hattu s:n ja ´ c:n päältä) Kanssasi aina, jota olin odottanut pitkään, mutta joka vangitsevuudestaan huolimatta oli hieman pettymys.
Olen muuten ihan sen kyllästymiseen asti kliseytyneen lausahduksen kanssa aivan samaa mieltä: Lukeminen kannattaa aina. Ei se aika ainakaan nenä kirjassa hukkaan mene.