Mielikuvituksen ja eläytymisen voima

Kaarlo M. oli tamperelainen työmies, joka syntyi 1800-luvun lopulla ja kuoli toisen maailmansodan jälkeen. Hänen elämästään kirjattiin tietoja lähinnä kirkonkirjoihin elämän alkamisen ja päättymisen lisäksi hänen avioituessaan ja saadessaan lapsia sekä muihin rekistereihin hänen hakiessaan köyhäinavustuksia ja ilmoittautuessaan työttömyyskortistoon.

Eräs romaniperhe haki majoittumispaikkaa keskellä talvea hyytävässä pakkasessa joskus ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, mutta tuli käännytetyksi jokaiselta ovelta. Perhe värjötteli yön ulkona, hevoset väsyivät valjaisiin ja lapsia paleltui kuoliaaksi. Tarina on jäljellä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa eräässä muisteluaineistossa eikä perheen jäsenistä ole jäänyt nimiä tai muita tietoja jäljelle.

Kaarlo M. eli koko aikuisikänsä, siis käytännössä hiukan toiselta kymmeneltä noin 60-vuotiaaksi saakka, hakien töitä ja ollen lyhytkestoisissa työpaikoissa. Lapsia syntyi, ensimmäinen puoliso kuoli, hän meni uusiin naimisiin, lapsia syntyi lisää ja Kaarlo M. siirtyi työpaikasta työttömyyskortistoon, töihin ja taas kortistoon. Perhe osti kaupungilta tontin ja rakensi sille talon, ja vaikka suurin osa huoneista annettiin vuokralle, eivät perheen rahat riittäneet talon ylläpitoon. Se myytiin, ostettiin asunto-osake, joka sekin myytiin. Perhe muutti vuokralle, haki jatkuvasti köyhäinavustusta. Elämää helpotti hiukan se, että lapset kasvoivat, menivät töihin ja naimisiin, muuttivat pois kotoa.

Nykyihmisestä jää järkyttävän paljon tietoa rekistereihin, järjestelmiin, arkistoihin, sosiaaliseen mediaan. Kotona kaapit pursuavat veroilmoituksia, päiväkirjoja, kalentereita, vakuutustietoja. Jos joskus riitti se, että tiesi itse missä oli ja millaista elämää eli, on nyt kerrottava siitä ympäri internetiä.

Tätä minä teen, tältä minusta tuntuu, tätä mieltä minä olen.

Romaniperheen ahdingosta ei tarvitse lukea kuin kaksi lausetta. Kaarlo M:n elämän voi todeta lakonisesti työn ja työttömyyden vaihteluksi, puutteeksi, paikoin jopa kurjuudeksi. Ei tarvitse lukea pitkää, henkilökohtaista avautumista vaikeuksista, kivuista ja surusta, epäonnistumisesta tai pelosta pystyäkseen eläytymään, tuntemaan, itkemään ja nauramaan.