Runoja elämisen vaikeudesta

Molemmat mummuni olivat sellaisia vanhanajan mummuja, joita vielä näkee kaduilla köpöttelemässä, mutta jollaisiksi suurten ikäluokkien naiset tuskin vanhenevat. Erilaisia he olivat toisiinsa verrattuina: toinen murehti sellaista, jota ei vielä ollut tapahtunut, toinen iloitsi jokaisesta päivästä, vaikka menetyksiä oli enemmän kuin yhdelle ihmiselle soisi.

Toinen mummuista kirjoitti runoja. Hän oli se murehtija, ja jos ihan totta puhutaan, hän oli myös se joka sai asioita tapahtumaan syyllistämällä ja tekemällä itsestään marttyyrin. Hän välitti ja huolehti jokaisesta suuren perheensä jäsenestä, otti ehkä välillä liikaakin toisten huolia kannettavakseen. Hänen isänsä oli ennen uskoon tulemistaan ollut enemmän tai vähemmän alkoholisti, ja mummu ahdistui suunnattomasti jo pelkästä ajatuksesta että joku perheenjäsenistä joutuisi viinan houkuttelemaksi.

Mummu kuoli lähes kaksi vuotta sitten. Hän oli väsynyt, fyysisesti kutistunut ja elänyt jo jonkin aikaa toisessa todellisuudessa. Hän oli hiljalleen liukunut toiseen maailmaan ja selkeät hetket olivat vähentyneet. Mietin monesti, oliko se mummulle ahdistavaa, pelkäsikö hän otteen menettämistä, ahdistiko häntä se, ettei hän välillä tunnistanut omaa miestään tai lapsiaan tai että hän joskus luuli jotakuta pojistaan miehekseen.

Olen kirjoittanut mummuni kirjoittamia runoja puhtaaksi. Minua ahdisti lapsena ja nuorena se, että mummu sanoi usein toivovansa päästä pois taivaan kotiin, kuten hän sanoi. Ihmettelin, miksi terve ja kaikesta huolimatta elämänhaluinen mummu halusi kuolla ja päästä Jumalansa luo, kun kaikki hänelle rakkaat ihmiset olivat täällä hänen ympärillään.

Toive pois pääsystä ahdistaa ja ihmetyttää vieläkin, mutta mummun kirjoittamien runojen ja oman itseni kautta ymmärrän. Mummu oli syvästi uskovainen ihminen. Ei jyrkkä tai ahdasmielinen, mutta hänelle Jumala ja usko olivat luonteva ja olennainen osa elämää ja häntä itseään. Niin olennainen ja tärkeä osa, ettei niitä voinut erottaa hänestä.

Mummu tunsi ahdistusta, voimattomuuden tunnetta ja pelkoa, joille ei aina löytänyt selkeää kohdetta. Hän tunsi, että läheisten auttaminen ja tukeminen olivat hänen tärkein elämäntehtävänsä, mutta hän pelkäsi ettei hänellä olisi siihen tarpeeksi voimaa ja jaksamista. Hän pelkäsi, että jos jotain sattuisi jollekulle rakkaalle, hänellä itsellään ei olisi tarpeeksi voimia auttaa ja tukea, jotta hän tuntisi täyttäneensä Jumalan hänelle antaman tehtävän.

Haluaisin jutella hänen kanssaan, aikuisena naisena aikuiselle naiselle. Minä tunnistan itsessäni saman voimattomuudentunteen maailman ja tulevaisuuden edessä kuin minkä mummu on kirjoittanut runoihinsa. Sen pelon, ettei tiedä, mitä tapahtuu. Ahdistuksen siitä, ettei voi olla aina sellainen ihminen, jollainen haluaisi olla. Ettei jaksa kantaa kaikkea sitä kuormaa, jonka on itselleen ottanut.

Mummu sai turvaa uskostaan. Minä en aina tiedä, mistä itse sitä etsisin.