Kahden kaupungin välissä

Olen asunut viisi kuukautta pois Tampereelta. Nykyinen kotikaupunki on huomattavasti pienempi, mutta silti kohtalaisen elävä ja omalla tavallaan viihtyisä. Olen eräänlainen paluumuuttaja: viidentoista vuoden kiertelyn jälkeen olen palannut lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiin, jossa kävin kouluni ja kasvoin aikuiseksi, ainakin ikäni puolesta. Muutto ja muutos olivat vaikeita, ja pitkään tuntui siltä, että on pakko päästä takaisin, täällä ei voi hengittää, täällä ei ole mitään, olen luopunut liian paljosta. Muutto takaisin oli heinäkuussa todella lähellä, mutta muutaman samanaikaisen mönkään menemisen seurauksena olemme edelleen täällä.

Nyt on alkanut pikkuisen helpottaa. Tuntuu siltä, että ehkä tänne voisi kotiutua, jos se olisi välttämätöntä. Ehkä täältä voisi löytyä mieluisaa tekemistä, ihmisiä, töitä, lenkkipolkuja, harrastuksia ja ylipäänsä kaikkea sitä, mitä ihminen tarvitsee alkaakseen juurtua johonkin paikkaan. Kävin kuitenkin eilen Tampereella, ja jotain kertoo se, että kun ajoin moottoritietä ja jossakin Ikean paikkeilla avautui koko kaupungin siluetti, puhkesin valtavaan hymyyn. Tuntui kuin olisin tullut kotiin.

On vaikea selittää, miltä tuntuu olla kahden kaupungin välissä. Kävellessäni Tampereen tuttuja katuja Tampere-talon, yliopiston, Sorsapuiston ja Tammelantorin tienoilla, on kuin asuisin siellä. Olisin vain käymässä asioilla tai kävelyllä ja astuisin kohta johonkin porttikonkiin, pihalle tai kadulta ulko-oven rapulle ja menisin sisään omilla avaimillani, kotiin. Ei tuntunut siltä, että olisin vain käymässä, vaan siltä etten olisi koskaan lähtenytkään.

Ja täällä hieman yli sadan kilometrin päässä, oikeassa kodissani, vaeltelen jossakin mielen rinnakkaistodellisuudessa Tampereen tutuilla ja rakkailla kaduilla. Tähän nykyiseen kotikaupunkiin palaaminen ei tuntunut nyt niin pahalta kuin aikaisemmin, mutta jos olisin voinut jäädä, olisin jäänyt.