Kaksi näkökulmaa Kuubaan

Kaksi kirjaa, kaksi näkökulmaa, kaksi toisistaan kaukana olevaa tavoitetta ja asennetta.

Pauliina Raennon teos Kuuba – maa, kansa, yhteiskunta on eräänlainen yleisteos, tieteelliseen tutkimukseen perustuva katsaus kuubalaisesta yhteiskunnasta. Zoé Valdésin Fidelfiktio on taas lyhyiden esseiden muodostama tykitys siitä, miksi Valdés ja monet hänen kaltaisensa ovat lähteneet Kuubasta, miksi Kuuba on sellainen kuin se on ja mitä se ja sen väestö kipeästi kaipaa.

Raennon mukaan kuubalaisen terveydenhuollon, koulutuksen ja kulttuuritoimen laatu kestää kansainvälisen vertailun. Sosiaalisen tasa-arvon ihanteet toteutuvat siten, että jokaiselle taataan perustoimeentulo ja mahdollisuus koulutukseen. Voin kuulla Valdésin torjuvan tuhahduksen, kysymykset siitä, mikä ihanne sallii ihmisten pidätykset, hiljentämisen, pelottelun, kidutuksen ja surmaamisen – vallankumouksen ihanteiden nojalla. Jos kuubalaisille taataan perustoimeentulo, miksi on järkevämpää toimia taksikuskina kuin eläinlääkärinä tai miksi sairaalan ensiapuyksikössä työskentelevä lääkäri joutuu myymään tiskialtaita ja viemäriputkia tullakseen toimeen? Miksi castrolaisen yhteiskunnan kritisoijat joutuvat lähtemään maanpakoon tai tulevat pahoinpidellyiksi tai suljetuiksi vankilaan saastaisiin ja epäinhimillisiin oloihin? Miksi ihmisiä on lähtenyt järjettömältä tuntuvalle pakomatkalle Floridansalmen yli, jotkut tullakseen haiden syömiksi tai hukkuneiksi turkoosinsiniseen veteen?

Fidelfiktion jälkeen Raennon tieteelliseen tutkimukseen perustuva yleisteos tuntui ohuelta, jopa valheelliselta. Mikä on totuus hienolta näyttävien tilastojen takana? Miten sosialistiset ihanteet toteutuvat käytännössä? Yleisteos on yleisteos, pintaraapaisu, joka antaa jonkinlaisen kuvan, mutta joka jättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Minulle on sanottu, että olen eräällä tavalla onnekas, kun olen ehtinyt nähdä sen Kuuban ja kuubalaisen kulttuurin, joka on nyt katoamassa avautumisen myötä. Onko se katoamassa ja onko se huono asia? Millä tavoin Kuuba avautuu ja keitä se hyödyttää? Kuuba ja Yhdysvallat ovat sopineet avaavansa uudelleen lähetystönsä ja Kuuban lähetystö avattiin ihan lähipäivinä Washingtonissa. Mitä sitten? Mikä muuttuu?

Onko kulttuurin ja yhteiskunnan uudistumista ja muuttumista se, että autokanta nuorenee, mainonta sallitaan katukuvassa ja jokainen voi vapaasti räpeltää omaa mobiililaitettaan? Havannan rapistuneet talot myydään sijoittajille, niitä entisöidään tai puretaan, matalasta Centrosta ja Vanhasta Havannasta nousee korkeita lasisia pilvenpiirtäjiä kohti taivasta ja kaduilla kulkee enemmän englantia kuin espanjaa puhuvia ihmisiä?

Jokaisella kuubalaisella on ruokakortti, jolla saa ostettua tiettyjä elintarvikkeita kaupasta. Ruokakortilla saatavat hyödykkeet eivät riitä jokapäiväisen elämän täyttäjiksi, mutta vaikka rahaa olisi, kaupoissa ei ole välttämättä tavaraa mitä ostaisi, tai jos on, siihen ei ole varaa. Lisää tavaraa on valuuttakaupoissa. Siis kaupoissa, joissa maksetaan vaihdettavalla pesolla, sillä mitä turistit käyttävät. Jos toimii taksikuskina tai vuokraa huonetta asunnossaan, tanssittaa ulkkareita bileissä tai myy vettä ylihintaan kaupassa, pääsee käsiksi vaihdettaviin pesoihin. Mutta jos toimii lääkärinä, saa palkan kansallisena valuuttana, jolla ei osteta turistikaupoista mitään.

Kyllä Havannassakin myytiin valkoisia Conversen tossuja. Hinta oli noin 90 vaihdettavaa pesoa eli CUCia (1 CUC on tällä hetkellä 0,92 euroa) . Eläinlääkäri tienaa ehkä noin 12 CUCia kuussa. Sillä ei Converseja ostella. Ei varsinkaan, jos kukkarossa sattuu olemaan vain kansallista valuuttaa.

Tavaraa, tavaraa, tavaraa.

Entä se, ettei saa kritisoida omaa yhteiskuntaansa pelkäämättä seurauksia? Minä voin kirjoittaa nettiin mitä tahansa, joillakin sanomisilla voi olla seurauksia, mutta niiden vakavuus ja rangaistavuus mitataan oikeudessa, joka on kaikille suomalaisille yhdenvertainen. Entä jos ei pääse nettiin? Entä jos sanomalehtiä ja puheita radiossa valvotaan? Entä jos naapurissa asuu tehtävänsä erittäin vakavasti ja tunnollisesti ottava korttelivalvoja, joka tarkkailee muiden sanomisia ja käyttäytymistä ja raportoi niistä tarvittaessa ja herkästi eteenpäin? Uskallatko puhua ja kritisoida, jos tiedät ihmisten joutuneen siitä – ja vähemmästäkin – viedyiksi jonnekin, josta olet kuullut vain huhuja ja kamalia juttuja?

Näiden kirjojen jälkeen Kuuban-matkaajalle tulee omituinen olo. Miten minä suhteudun siellä länsimaalaisena, mikä on minun paikkani? Olenko minä viaton ja silmäni osittain kiinni pitävä, kaikesta positiivisesta nauttiva ja ristiriidat ja negatiiviset puolet poissulkeva turisti, joka näyttää ystävilleen ja sukulaisilleen kauniita kuvia kotiin palattuaan ja kehuu, kuinka iloisia ihmiset olivat köyhyydestä huolimatta?

Vai voiko sanoa, että kuubalainen yhteiskunta ja sen valtaapitävä kerros on terrorisoinut, hiljentänyt, painostanut ja aivopessyt omia kansalaisiaan vuodesta 1959? Zoe Valdés sanoo niin ja Fidelfiktion luettuani olen sitä mieltä, että hänellä on siihen vahvat perustelut.