Valkoinen jääkarhu
Kävelin Playa del Esten vaalealla hiekalla ja etsin lapselle simpukankuoria tuliaisiksi. Olin kuvitellut, että matka maapallon toiselle puolelle irrottaisi minut arjesta, pitkän suhteen päättämisen prosessista, kaikesta stressistä jonka työttömyyden ja pätkätöiden vuorottelu oli kuluneen lukuvuoden aikana aiheuttanut. Kuvittelin, ettei tarvitsisi miettiä mitään, mikä odottaisi kotona. Ajattelin, että voisin nauttia elämästä ja murehtia muuta elämää sitten Suomeen palaamisen jälkeen.
Ei omasta elämästä pääse irti. Ei vaikka lentäisi yhteensä kolmetoista tuntia ja tuhansia kilometrejä, ei vaikka saapuisi maahan joka on täysin erilainen kuin Suomi, ei vaikka mukanani olisi vieraita ihmisiä joilla ei ollut mitään kosketusta arkiseen elämääni ja minuun.
En saanut nukuttua. Pelkään unettomia öitä ja sitä, että jään murehtimaan väsyneenä asioita, joille en voi tehdä mitään. Kävin keskusteluja ja itkin yöllä parvekkeella. Tein hengitysharjoituksia ja rauhoittelin itseäni, valvoin aikaeron takia, makasin yksin sängyssä ja yritin saada nukuttua. Kuuntelin ulkoa kantautuvia outoja ääniä ja näin majakan valon välähtelevän verhojen raosta. Nukuin huonosti ja aamulla pyörrytti. Neljäntenä yönä alkoi helpottaa.
Playa del Estellä muut puhuivat santeríasta ja omista unistaan, joita näkivät edesmenneistä rakkaistaan. Minä lähdin kävelemään vedenrajaan ja etsin simpukankuoria. Aaltojen mukana kulkeutui valkoisia ja keveän huokoisia kiviä hiekalle ja poimin niistä yhden sormiini.
Se oli jääkarhun muotoinen.
Ajattelin että se on liian suuri mukaan otettavaksi, vaikka se mahtuikin kämmeneni sisälle. Ajattelin että otan mieluummin simpukankuoria ja ne pienet kivet, jotka olin jo löytänyt. Päätin laskea jääkarhukiven takaisin rantahiekalle, mutta se jäi tekemättä. Tunsin jonkin lämpimän energian kulkevan jääkarhusta kämmeneeni ja suljin sormeni sen ympärille. En halunnut päästää siitä irti, en halunnut jättää sitä hiekalle vaan ottaa mukaani.
En kertonut siitä muille.
En halunnut jakaa sitä toisten kanssa, en sinä päivänä ja sinä hetkenä, niiden keskustelujen jälkeen. Näytin jääkarhukiveä toisille, mutta en kertonut sitä, että se oli halunnut jäädä minun luokseni.
Meressä puhuin kuubalaisista ja suomalaisista, kurjuuden maksimoinnista ja irti päästämisestä, itsensä hyväksymisestä ja siitä, että elämä on nyt. Siitä, ettei menneisyydelle pidä antaa liian paljon valtaa hallita nykyistä ja tulevaa, ja siitä, että itselleen täytyy olla armollinen. Ei voi elää elämäänsä tehden sellaisia asioita, joita kuvittelee muiden odottavan itseltä, toteuttaen jotain oikean elämän mallikaavaa. Pitäisi osata päästää irti liiasta analysoimisesta, surussa ja vääryyksissä vellomisesta ja siitä, että pelkää koko ajan jotakin.
Maailma on täynnä merkkejä. Kuuba ja sen ihmiset ovat merkillisiä henkisyyden ja ruumiillisuuden yhteenkietoutumia. Sovin keskustelukumppanini kanssa päästäväni irti liiallisuuksiin menevästä hallinnan pakosta ja ankaruudesta itseäni kohtaan. Yhtäkkiä merestä nousi suuri vaahtopäinen aalto nostaen meidät irti pohjasta, pärskäyttäen vettä hiuksille ja kasvoille.
Yemayá, meren orisha, oli samaa mieltä.