Pätevyydestä

Olen gradun takia pohtinut kysymystä pätevyydestä, siis kuka on pätevä tekemään jotakin tai pätevä päättämäänjostakin, tekemään valintoja. Olen tutustunut Pariisin taideteollisuusnäyttelyn (vuonna 1925) Suomen osaston rakennusprosessiin ja se yllätti mielenkiintoisilla käänteillään. Keskeisin kysymys koko prosessissa oli se, kuka on pätevä, kenellä on eniten kompetenssia päättää, mitä Suomesta on esillä, kenen töitä esitellään ja millä tavalla. Kysymykseen liittyi totta kai myös rahoitus: kuka rahoittaa ja onko määräraha riittävän suuri.

Ja rahahan siinäkin prosessissa määräsi tahtia. Taideteollisuuspiirit halusivat valtiolta enemmän rahaa kuin sitä oltiin valmiita antamaan. Piirit katsoivat, että valtio ei enää ole mukana järjestelyissä. Ulkoasiainministeriössä taas alettiin etsiä sellaista henkilöä, joka olisi valmis tekemään näyttelyn pienemmällä budjetilla kuin taideteollisuuspiirit olivat vaatineet, minkä kuullessaan piirit hermostuivat. Ne eivät pitäneet näyttelyä järjestävää henkilöä riittävän pätevänä arvioimaan, millaisena suomalainen taideteollisuus halutaan esitellä näyttelyn kautta. Ja soppa oli valmis.

Taideteollisuuspiirit uhkasivat boikotilla ja kansainvälisen huomion herättämisellä eikä valtiolla ollut enää mahdollisuutta vetäytyä hankkeesta kasvojaan menettämättä. Hallitus oli puun ja kuoren välissä ja taipui taideteollisuuspiirien ehdotukseen. Rahaa myönnettiin lisää – mutta ei niin paljon kuin piirit olisivat toivoneet – ja näyttelyn pääarkkitehti vaihdettiin taideteollisuuspiirien mielestä riittävän pätevään henkilöön.

Jokainen on mielestäni riittävän pätevä arvioimaan sitä, millainen taide on hyvää, huonoa, mautonta tai loistavaa. Liikutaan siis mielipiteissä ja henkilökohtaisissa arvostuksissa ja arvotuksissa. Taidenäyttelyyn mennessä ja töitä arvostellessa ei tarvitse olla perusopintoja taidehistoriassa tai perustaitoja ja -tietoja kuvanrakentamisesta, vaan töitä voi arvostella ja arvioida ihan puhtaasti ja raa’asti mutu-tuntumalla.

Kysymys pätevyydestä nousee mielestäni tärkeäksi silloin, kun arvioidaan sitä, millainen taide on taidehistoriallisesti merkittävää, mullistavaa tai uutta (tai päinvastoin) ja sitä kenelle rahoitusta tulisi myöntää. Ensiksi mainitussa pätevyys nousee kyvystä arvioida teosta siinä kontekstissa, missä se on, toisin sanoen osana teoksen taidehistoriallista ja taiteellista kenttää. Teokset eivät synny tyhjiössä eivätkä taiteilijat työskentele tyhjiössä, vaan teoksissa näkyy samalla viitteitä menneeseen ja nykyiseen, samoin kuin teknistä osaamista ja omalaatuista ilmaisua.

Jälkimmäisessä kysymys on rahasta ja siitä, millaista taiteentekemistä tulisi rahoittaa, ja siinä mennään sille itseäni kiinnostavalle alueelle. Kuka päättää se, mikä ja minkälainen taide on arvostettavaa juuri nyt, kenen ja millaista työtä tuetaan ja kenen ja millainen työ jätetään tuen ulkopuolelle? Perinteisesti (myös) Suomessa apurahoista päättävät toiset taiteilijat, jolloin kysymys on siten vertaisarvioinnin kautta jaettavasta tuesta. Eräät tahot ovat pallotelleet myös vaihtoehtoa, jossa osa päättäjistä olisivat poliittisin perustein valittuja, toisin sanoen taidekentältä katsottuna epäpäteviä. Kysymys rahoituksesta ei enää perustuisi taiteellisiin arvioihin ja arvoihin, vaan mukaan tulisivat myös poliittiset intressit. Vaarana olisi silloin se, että mukaan tulisi myös mutu-tuntumalla tehtyjä arvioita siitä, kuka tekee hyvää taidetta ja kuka on oikeutettu saamaan siihen rahoitusta. Taiteen tekeminen ja sen arvottaminen eivät nousisi enää kentästä itsestään, vaan sen ulkopuoliset tahot pääsisivät vaikuttamaan siihen, millaista taidetta tulisi tehdä ja mikä on oikeanlaista ja mikä vääränlaista taidetta. Rahoituksen kautta tehdään myös arvovalintoja: harva taiteilija pystyy elättämään itsensä ja kustantamaan työnsä pelkästään myymällä töitään, vaan tarvitsee siihen tukea ja rahoitusta. Rahalla on valtaa, mutta vielä enemmän valtaa on sillä, kuka sitä jakaa. Siksi pitäisi pitää huolta siitä, että sitä jakavat ne ihmiset, joilla siihen on pätevyys.