Pelko nimeltä Yksinäisyys

Minä puhun jokaisena arkipäivänä vieruskaverin kanssa luennolla tai ryhmätunneilla, joinakin päivinä useita kertoja. Keskustelemme siitä miten, mitä tai miksi pitäisi opettaa, miten nuoret ihmiset suhtautuvat historiaan, mitä on historiallinen vastuu tai historiatietoisuus. Vertailemme omia kokemuksiamme opettajista ja opetuksesta. Vaikka puhun joka päivä ja istun ihmisten keskellä, olen yksin.

Niin helvetin yksin.

Missä minun ystäväni ovat? Mikseivät he soita tai tekstaa ja kysy miten minulla menee?

Minä en nyt jaksa ottaa yhteyttä. Minua väsyttää, haluan mennä kymmeneltä nukkumaan, koska herään aamulla viideltä tai kuudelta ja illalla annan aikani lapselle tai teen jotain kirjoitustehtävää tai tuijotan televisiosta Ensitreffejä alttarilla (lievää ironiaa). Minä en jaksa ottaa yhteyttä, minusta tuntuu että olen epäonnistunut. Minä en ole osannut olla oikeanlainen vaimo tai ystävä, vaan olen onnistunut sössimään kaikki ihmissuhteeni. Minä olen ollut niin vitun kiltti ja ystävällinen ja huomaavainen, että kukaan ei oikeastaan ole ollut ikinä minusta innostunut. Tai sitten olen vain jättänyt soittamatta tai tekstaamatta ja huomannut, ettei kukaan ota minuun enää yhteyttä kun minä en ota. Tai sitten olen ollut niin itsekeskeinen ääliö, ettei kukaan jaksa minua.

Monet eronneet sanovat, että toipuminen olisi ollut vaikeaa tai jopa mahdotonta ilman ystäviä.

Niin.

Minua pelottaa, että olen yksin tästä ikuisuuteen.