Kevätyönä

Aurinko oli jo noussut, kun kävelin kotiin. Joku olisi voinut hyräillä vanhaa naista hunningolla, mutta minä en ole vanha enkä ollut hunningolla. Humalassa, mutta en hunningolla.

Olin istunut nimeltä mainitsemattomassa ravintola-kahvila-huoltamossa, jollainen on esimerkiksi tämänkin kaupungin laitamilla, Helsinki-Hämeenlinna-moottoritien varressa. Olin istunut siellä ja katsonut, kuinka vastapäätä eräs ihminen söi, ja juonut itse kahvia. Puhuimme jostain, en muista mistä, viereisessä pöydässä oli baarityöntekijöitä sieltä, mistä olimme vain vähän aikaa sitten lähteneet.

Miksi juuri siellä, en tiedä. Miksi juuri sen ihmisen kanssa, en tiedä sitäkään. Siinä oli jotain sellaista, josta ei saanut heti selvää.

Menimme taksilla lähemmäs keskustaa. Seisoimme ulkona vaalenevassa kevätaamussa ja puhuimme jotain. Emme vaihtaneet numeroita, en edes tiedä tai muista mikä hänen nimensä on. Lähdin kävelemään tuttua lenkkipolkua kotiin. Vedin takin kauluksen pystyyn ja vetoketjun kiinni. Missään ei näkynyt ketään.

Paitsi ihan loppumatkasta kohtasin jonkun, kun kiipesin ruohikkoisen mäen päälle, sen mäen jossa kävin talvella lapsen kanssa laskemassa rattikelkalla. Näpläsin puhelinta ja yhtäkkiä joku toivotti hyvää huomenta. Naapurissa asuvan, aina hymyilevän nuorenparin mies ulkoilutti koiraansa ja oli huomaamatta kävellyt ihan lähelle. Mutisin jotain vastaukseksi.

Päällä baarivaatteet, korvissa suuret hopeiset renkaat, silmissä edellisen illan ripsivärit. Väsymys näkyi varmasti ja se, etten ollut viettänyt yötä kotona. Nolotti ja nauratti. Polkupyörä oli jäänyt keskustaan, oli äitienpäivän aamu ja tulossa hirvittävä olo. Lapsi olisi tulossa myöhemmin päivällä kotiin, sitä ennen pitäisi parannella se, mikä siihen mennessä olisi paranneltavissa.

Mutta se puhelinnumero. Se jäi johonkin ilmaan, levisi, katosi.