Levottomuus

Tämä sama tunne oli tämän vuosituhannen alun Kuopiossa. Koti oli Puistokadulla ydinkeskustan laidalla, ikkunoita koko yksiön leveydeltä ja viidennestä kerroksesta näki tuomiokirkon tornin. ”Pysyvät oikeat asiat mielessä”, kuten vuokraisäntä sanoi muuttoni jälkeen käydessään hoitamassa jotain asiaa pahvilaatikkovuoren keskellä.

Asuin siellä kaksin kissani kanssa. Biletin viikonloput ja usein keskellä viikkoakin. Jos kaverit ilmoittivat pysyvänsä perjantaina tai lauantaina kotona, tai jos itse olin päättänyt olla lähtemättä viihteelle, iski viimeistään kuuden-seitsemän aikaan illalla hirvittävä levottomuus. Soitin musiikkia cd-levyiltä ja pyörin kahdenkymmenenseitsemän neliön sisällä. Katselin ulos, kanavapujottelin muutaman kanavan ensimmäisestä viimeiseen tuijottaen pienenpientä televisioruutua, tekstailin josko kaverit lähtisivät sittenkin jonnekin.

Joku saattoi lähteä. Tai sitten ne olivat tyytyväisinä kotiverkkareissa irtokarkkipussin ja television kanssa sängyssä tai kimppakämpän sohvalla.

Minä olen täällä sisällä. Maailma on tuolla ulkona ja jotain elämän ylösalaisin mullistavaa voi tapahtua.

Ehkä tyydyin olemaan kotona. Ehkä hain nurkan takaa kioskilta karkkia tai pullon olutta. Ehkä lähdin veräjähissillä alas ja seisoin ulkona tupakoimassa. Katselin ihmisiä ja kadulla ohi ajavia autoja.

Ehkä lähdin ulos. K-klubilla oli aina tuttuja. Aina oli joku puolituttu, jonka kaveriporukkaan mahtui. Sieltä sai edullisesti olutta, jonka etiketissä oli siipensä levittänyt kotka. Musiikki soi lujaa ja sekalaiset sohvat, kultakehyksiset peilit ja värikkäät seinät loivat jotenkin epätodellisen olon. Siellä saattoi humaltua ja jatkaa jonnekin.

Maailma on tuolla jossain. Sama levottomuus on nytkin. Jos olisin yksin viikonlopun, lähtisin johonkin baariin. En suurella todennäköisyydellä tuntisi ketään, mutta ostaisin oluen tai lonkeron ja menisin jonnekin istumaan ja katselemaan ihmisiä. Ehkä joku tulisi juttelemaan. Ehkä kävelisin yhden juoman jälkeen takaisin kotiin.

Ehkä.