Friends and the City

                                                                        Kuva täältä.

Minun piti kirjoittaa ystävyydestä ja Sex and the City -leffasta, jota jäin eilen katsomaan televisiosta. Ja tein klassisen mokan: kirjoitin pitkän pätkän tekstiä, en tallentanut välillä, kävin etsimässä sopivaa kuvaa, löysin sen, palasin takaisin ja – plop! – näytölle lävähti jokin ikkuna mainostamassa jotakin eikä se lähtenyt pois. Palasin edelliselle sivulle ja teksti hävisi.

Sinkkuelämää-sarjan viimeisissä tuotantokausissa ja erityisesti leffoissa (pakotin itseni katsomaan jälkimmäisen leffan, vaikka se oli äärimmäisen puuduttava, tylsä ja mauton) ne jutut, jotka sarjasta tekivät 2000-luvun alussa uudenlaisen, valloittavan ja kiehtovan, käännettiin päälaelleen. Jättämällä bikinirajauksen vahaamatta ajaa miehensä toisen naisen syliin – whaat?! Carriekin sekoaa hääpukuihin niin, ettei enää muista mikä naimisiinmenossa on tärkeää – ja oliko se?

Mutta joka tapauksessa yksi sarjan kantavista voimista on neljän naisen välinen ystävyys. Se kantaa, vaikka maailma sortuisi ympäriltä. Usko siihen, että jos putoaa, joku ottaa kiinni. Jos soittaa keskellä uudenvuodenyötä, on joku, joka tulee luokse syömään noutoruokaa ja viemään surua ja yksinäisyyttä pois.

Yksin oleminen on mukavaa, yksinäisyys on ahdistavaa. Se tekee ihmisestä onton, epävarman, pienen. Jos avioliitossa on ongelmia, onko ketään kenelle soittaa? Jos elämä näyttää kauniit ja hymyilevät kasvonsa, onko ketään, kenen kanssa sen jakaa? Minun ystäväni ovat ripoteltuina ympäri eteläisen Suomen. Monia ajattelen joka päivä, monia kaipaan ja muutamiin haluaisin luoda suhteen uudelleen, mutta en uskalla. Ehkä sitä pelkää, ettei ole enää mitään sanottavaa, ei ole enää yhteisiä asioita, että on lipunut liian kauas. Sitä pelkää myös sitä, että itsessä on jotakin sellaista, että yhteys on katkennut.