Kriittisen ajattelun ongelma – tasapaino

Puhutaan hetki yhteiskuntaopista oppiaineena. Se on yläkoulussa se aine, jossa keskitytään, etenkin historian ohella, ajattelun ja yhteiskunnassa toimimisen taitojen ja tietojen opetteluun. Historiassa katsotaan aina menneisyyteen ja menneen näkökulmasta käsin, mutta tieteen ja oppiaineen luonne edellyttää ajattelun ja tiedonkäsittelyn taitojen jatkuvaa harjaannuttamista. Yhteiskuntaoppi taas on nyt olemassaolevien yhteiskunnallisten rakenteiden ymmärtämisen ytimessä.

Opetussuunnitelman perusteet asettaa yhteiskuntaopin tehtäväksi ”antaa yhteiskunnan toiminnasta ja kansalaisen vaikutusmahdollisuuksista tiedollinen perusta sekä rohkaista oppilaita kehittymään oma-aloitteisiksi yhteiskunnallisiksi ja taloudellisiksi toimijoiksi”. Tavoitteena on siten yhtäältä sosiaalistaa nuoret nykyisen yhteiskuntajärjestelmän osiksi, sen asettamissa raameissa eläviksi ja toimiviksi kansalaisiksi. Tavoitteena on opettaa tietoa jonkinlaisesta paikalleen jämähtäneestä järjestelmästä, jolloin oppilaat voivat ottaa vastaan sen tiedon, mikä heille järjestelmästä annetaan, ja muodostavat siitä sen käsityksen, johon heillä on kyky. Se ei ole näin opetettuna muuttuva ja hengittävä järjestelmä, joka on siinä elävien ihmistoimijoiden muokattavissa ja muunneltavissa, vaan oppilaille enemmän ja vähemmän osoitetaan rajat, miten on mahdollista toimia.

(Todellisuudessa järjestelmä elää jatkuvasti, mutta luokkahuoneessa se on pakko jossain määrin jäädyttää muuttumattomaksi, jotta siitä saa jotenkin otteen. Yläkoululaisten kyvyt ja kiinnostus vaihtelevat suuresti ja jotkin opetettavat asiat ovat hyvin kaukana nuorten omasta kokemusmaailmasta.)

Toisaalta oppiaineen tehtävänä on rohkaista oppilaita kehittymään oma-aloitteisiksi toimijoiksi. Oma-aloitteisuus vaatii ajattelun taitoa ja sitä, että pystyy soveltamaan hankittua tietoa oman kokemusmaailman pohjalta. Ihminen, joka on oma-aloitteinen toimija, ei välttämättä toimi vain annettujen raamien sisällä, vaan hänellä on vähintään valmiudet kyseenalaistaa, vertailla, analysoida ja tehdä päätelmiä. Hän voi tällöin asettaa olemassa olevan järjestelmän tarkkailunsa alle ja todeta siinä olevat edut ja puutteet, esittää korjausehdotukset ja tällä tavoin kritisoida sen nykyistä toimivuutta tai mielekkyyttä.

Missä määrin opetuksessa on sosiaalistettava ja missä määrin rohkaistava kyseenalaistamaan? Missä määrin on ohjattava toimimaan totutuilla tavoilla ja missä määrin käyttämään luovuutta ja omaa ajattelua?

Esimerkki. Yhteiskuntaopissa esitellään media neljäntenä valtiomahtina, jonka tehtävä on valvoa päätöksentekoa, tiedottaa päätöksistä ja niihin johtaneista prosesseista sekä arvioida poliittisen toiminnan onnistumista ja käytettyjä keinoja. Sisällöllisesti oppilas saattaa sisäistää neljännen valtomahdin tarkoituksen tiedollisesti ja esittää kokeessa kiitettävän vastauksen. Tällöin voi kysyä, osaako oppilas analysoida, kuinka luotettavaa median tarjoama tieto on, jos hän on pelkästään sosiaalistunut ymmärtämään järjestelmän toimivuuden tiedollisesti. Kriittinen ajattelu ja toimijuus edellyttävät, että oppilas pystyy halutessaan kyseenalaistamaan esitetyn näkemyksen ja arvioimaan tiedon luotettavuutta. Hän esimerkiksi pystyy arvioimaan tiedon alkuperää ja toteamaan erään Suomen suurimman paikallislehden uutisen olevan suoraa referaattia puutteellisiin ja osin vääristeltyihin tietoihin perustuvasta uutisesta, joka oli julkaistu melko suoraan asennoitumisensa julki tuoneesta julkaisusta.

Miten tasapainotella järjestelmään sosiaalistamisen ja sen rakentavan kyseenalaistamisen välillä? Mikä edes on rakentavaa kyseenalaistamista?

Kriittiseen ajatteluun harjaannuttaminen sisältää aina mahdollisuuden, että aletaan kyseenalaistaa vallitsevaa olotilaa, hallitsijoita ja järjestelmää ja saadaan taakse niin suuri joukko ihmisiä, että kyseenalaistamisella alkaa olla konkreettisia seurauksia. Harjaannuttaminen sisältää aina mahdollisuuden, että yhteisö jakaantuu tai pirstoutuu sisäisesti ja eri osapuolet alkavat kääntyä toisiaan vastaan, jolloin terve ja rakentava kyseenalaistaminen kääntyy ivaksi, haukkumiseksi, nolaamiseksi ja epäasiallisuuksiin menemiseksi.

Sosiaalistamisessa ja suoranaisessa indoktrinaatiossa pysyminen tarkoittaa kuitenkin jämähtämistä paikoilleen. Sitä, ettei järjestelmä ei muutu tarpeiden mukaan, vaikka se olisi sen elinehto. Järjestelmä ei toimi kaikille samalla tavalla, vaikka kuinka laissa ja juhlapuheissa puhutaan oikeudenmukaisuudesta tai tasavertaisuudesta. Järjestelmä suosii toisia ja syrjii toisia, ja jos sitä ei kukaan kyseenalaista ja muuta, se pysyy samoja tahoja suosivana tai syrjivänä.

Joskus tulee kuulleeksi, ettei kannata yrittää vaikuttaa mihinkään, kun mikään ei kuitenkaan muutu. Minä vastaan aina, että jos järjestelmä on ihmisen tekemä, ihminen pystyy sitä myös muokkaamaan. Yksi ihminen voi tehdä valintoja, pitää ääntä, kyseenalaistaa vallitsevia arvoja sekä omassa elämässä että ympäröivässä yhteiskunnassa, osallistua erilaiseen toimintaan sekä etsiä ja vertailla tietoa. Yksi ihminen voi vaikuttaa omaan lähipiiriinsä, mutta kurkotella myös kauemmas. Kriittiseen ajatteluun ja omien aivojen käyttöön rohkaiseminen sisältää aina mahdollisuuden itsekeskeisyyteen ja itsekkyyteen, omaneduntavoitteluun ja muiden manipulointiin, mutta se on edellytys sille, että yhteiskunta muuttuu siinä elävien yhteisöjen ja yksilöiden mukana.