Kenen tarinoita?
Kansallismuseon tornia remontoidaan ja se on peitetty teemaan sopivalla muovilla. Kultakauden keskushahmon ja suomalaisten jalustalle nostaman ja siellä tiukasti pitämän Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus on päässyt itseoikeutetusti lakanaan – samoin ilmoitus siitä, että historia on täällä. Osa Gallen-Kallelan teoksesta toki sopii muoviin oikein hyvin, ovathan Kansallismuseon aulan kattomaalaukset hänen siveltimestään lähtöisin. Sinivalkoisuuskaan tuskin on mitään sattumaa, Kansallismuseohan on kansallinen museo, jossa säilötään ja ylläpidetään tarinaa Suomesta ja suomalaisista.
History is here. Kävin katsomassa näyttelyn Veden kätkemiä huoneita, ja piipahdin myös pysyvän näyttelyn huoneissa. Pohjakerroksen varhaishistorian osasto on suljettu ja aulasta lähdin keskiaikaiseen Suomeen – tai no, Ruotsiin oikeastaan. Jo puisten alttariveistosten salissa alkoi tympiä. Ainoa, mikä herätti mitään kiinnostusta oli vanhoilla urkupilleillä soitettu musiikki, joka soi hiljaa salissa. Juoksin ohi tuohivirsujen, uskonpuhdistuksen, valtaistuinsalin. Minun olisi kai pitänyt olla historioitsijana ja historianopettajana jopa hellyyttävän kiinnostunut kaikesta siitä, mitä saleihin oli laitettu esille, mutta ei. Tämä oli se tympeä ja tunkkainen suomalainen kehitystarina kansasta, joka kasvoi savupirteissä, oppi lukkarin paukutuksella mitenkuten lukemaan ja joka jatkuvan kehityksen ja edistyksen lopputuloksena 1800-luvulla heräsi ja alkoi vaatia omaa valtiota. Piispoja, herrasväkeä, sotasankareita, valtiomiehiä – ja niitä yksinkertaisia puutyökaluja ja tuohikontteja tekevä suomenkielinen kansa.
Kansallismuseon suomalaisuuden tarina on pohjimmiltaan ja kansallisten museoiden, historioiden ja perinteisen historiantutkimuksen näkökulmien tapaan miesten tarina – suomenruotsalaisten, venäläisten ja lopulta suomenkielisten miesten tarina. Naiset ovat siellä reunalla kapiokirstuineen, astioineen ja hameenhelmoineen, romanit ja saamelaiset on tiivistetty perinteisiin asuihin puettuihin mallinukkeihin. Siinä teille vähemmistöt näytillä, kivetettyinä ja eksotisoituina asuissa, joita heiltä odotetaan ryhmänsä edustajina. Kummankaan ryhmän tarinat, näkökulmat tai edes läsnäolo eivät ole näkyvissä Kansallismuseossa, ja tästä voi vain päätellä, etteivät ne kuulu oikeaan suomalaiseen kertomukseen.
History is here. Se on lukittuna ja pysäytettynä museon sisälle. Se on valikoituja esineitä ja tekstejä, erilaisten ikkunoiden läpi katsottuja hetkiä menneisyydestä. Käyttöesineitä, jotka on siirretty lieden vierestä lasivitriiniin, ulkorakennuksesta museon seinälle. Viimeiseen asti hiottuja tekstejä, jotka toistavat ja uusintavat sitä samaa tarinaa, jota kuunnellaan ja kerrotaan peruskoulussa, iltapäivälehtien erikoisnumeroissa, televisiodokumenteissa. Historia on Kansallismuseon vitriineissä ja valvotuissa saleissa, mutta sitä on myös jalkakäytävien kivissä, kadunnimissä, rakennusten luodinrei’issä. Sitä on aistittavissa huoneissa, jotka on muutettu toiseen käyttöön, sen voi haistaa kirjastossa, sen näkee vanhoissa puutarhoissa. Eikä se tarina välttämättä ole Kansallismuseon tarina, se saattaa sisältää samoja elementtejä, mutta se voi olla ristiriitainen, vastakkainen tai poissulkeva.
Sunnuntaipäivän ilmeisen miehinen teema jatkui Hyvinkään taidemuseon näyttelyssä, jossa esiteltiin Humalan ja Krapulan* taiteilijoita. Historiallisten tarinoiden eriävyys tuli erityisen selvästi näyttelyn viimeisen huoneen pöydälle kootuissa lehtileikkeissä ja erityisesti yhdessä, joka käsitteli Tyko Sallisen ensimmäistä puolisoa, Helmi Vartiaista. Naista, jota Sallinen kutsui Mirriksi. Nainen, jolle Sallinen maalasi tyhjän katseen. Nainen, jota Sallinen ilmeisen selvästi vihasi ja jonka ulottuvilta hän vei yhteiset lapset. Miehisessä tarinoinnissa Sallisesta oli tehty lasten pelastaja ja urhea yksinhuoltajaisä, kun taas sitä purkavassa tutkimuksessa Vartiaiselle oli annettu ensimmäistä kertaa oma näkökulma, mahdollisuus saada oma puolensa kertomuksesta esille.
Useampi näkökulma. Useampi tarina. Ei ole yhtä oikeaa totuutta, joka kaikkien täytyisi hyväksyä. Ei ole yhtä kehityskertomusta, joka alkaa jostakin ja etenee kuin kohtalon määräämänä tiettyyn pisteeseen.
On ihmisiä, jotka elävät tätä elämää ajassa, aamusta iltaan, illasta aamuun. On sekalaisia hetkiä, valintoja ja tekoja, jotka jälkeenpäin järjestetään ja valikoidaan, joista tehdään kertomuksia ja tarinoita, joita uusinnetaan ja toistetaan. Tarinoita, joihin halutaan alku ja loppu, draaman kaari, loogisuus ja mielekkyys. Kertomuksia, joilla halutaan viedä huomio hetkellisyydeltä, sirpaleisuudelta ja sattumanvaraisuudelta ja joista halutaan saada tarkoituksellisia, eteneviä ja kuin kohtalon ohjaamia.
* Hyvinkäällä edelleen olevat, Tyko Sallisen ja Jalmari Ruokokosken rakennuttamat ateljeetalot, jotka valmistuivat vuonna 1916.
Mainostaulujen takana on myös Facebookissa.