Afroditen jalanjälki

Vuonna 1985 vietin lapsuudenperheeni kanssa viikon Kyproksella. Se oli sitä aikaa, jolloin isäni teki paljon töitä, minä olin menossa syksyllä kouluun ekaluokalle ja äitini oli vielä kotona hoitamassa vuotta nuorempaa veljeäni. Asuimme omakotitalossa, jossa meille lapsille oli omat huoneet, olohuoneessa oli iso kulmasohva, pihalla oli tilaa temmeltää ja naapurissa ja lähialueilla asui paljon kavereita.

Siihen aikaan lomalle lähdettiin yleensä matkatoimiston järjestämälle pakettimatkalle. Internetiä tai halpalentoja ei ollut, matkustaminen oli suhteellisen kallista eikä se ollut vielä ”jokaisen huvi”. Siinä, ettei ollut käynyt ulkomailla Ruotsin-risteilyä lukuun ottamatta, ei ollut mitään ihmeellistä tai outoa. Me kävimme kerran vuodessa lähinnä Kreikan saaristossa ja Kanarian saarilla 90-luvun alun lamaan asti. Tavernoissa ja ravintoloissa söin veljeni kanssa aina spagettibolognesen, minä nypin kreikkalaisesta salaatista tomaatit, veljeni sipulit ja isäni kurkut pois, isä joi ouzoa jäillä ja me lapset tutustuimme joka reissulla samassa hotellissa asuviin suomalaislapsiin.

Kyproksella olimme mukana matkatoimiston järjestämällä retkellä Petra tou Romioun rannalla, jossa Afroditen kerrotaan syntyneen meren vaahdosta. Opas kertoi, että rannan valkoisten kivien joukosta saattoi löytää Afroditen jalanjälkiä, valkoisia jalanpohjanmuotoisia kiviä, jotka olivat muotoutuneet Afroditen astuessa kiven päälle merestä noustessaan. Löysin yhden tällaisen kiven ja nytkin se on tuossa näppäimistön vieressä odottamassa sopivan paikan löytymistä – ja pientä puhdistusta. Lapsi nimittäin oli kovasti kiinnostunut kivestä ja annoin hänen tutkia sitä. Lapsi oli meidän makuuhuoneessa ja minä keittiössä lukemassa, oli hiljaista, kunnes toisesta huoneesta kuului rahisevaa ääntä. Nyt jalanmuotoisessa kivessä on lapsen – onneksi lyijykynällä – jättämät puumerkit.