Haasta itsesi, nainen!
Muistatteko, kun lapsena joku piirsi oikein hienon kuva ja toisten kehuessa piirtäjä lyttäsi itsensä maanrakoon tyyliin: ”En mä osaa piirtää, toi hevosen pääkin on ihan vammanen.”? Oikeasti se piirtäjä tiesi kuvan olevan hyvä ja halusi vain, että muut ryhtyisivät heti kehumaan taidot maasta taivaaseen. Onko tämä tyttöjen tapa saada kehuja itselleen ja taidoilleen, en tiedä, mutta tähän samaan ilmiöön törmää usein aikuistenkin naisten joukossa.
Olen harrastanut afrokuubalaisia tansseja (reggaetonia, salsaa, rumbaa yms.) vaihtelevalla kombinaatiolla kohta kuusi vuotta, ja kehitys pökkelöstä jäykkiksestä taipuvammaksi ja liikkuvammaksi tanssimisesta nauttijaksi on ollut huikea. Sitä ei itse aina tajua, mutta kun joskus huomaa pystyvänsä seuraamaan tanssinohjaajan liikkeitä edes jotenkin sinnepäin tai kun lantio ja rintakehä pyörivät siten kuin haluaa, muistaa kuinka pitkän tien on kulkenut. Mutta huomio: jäykkä olen edelleen ja hidas oppimaan uusia askelsarjoja, ja minulle käsien, vartalon ja jalkojen samanaikainen liikuttaminen eri suuntiin ja eri tahtiin on erittäin haastavaa. Pitkä tie on edessä, mutta niinhän se on kaikessa. Ihanaa, koskaan ei tarvitse olla valmis! Koska jos joskus tulisi valmiiksi, ei olisi enää mitään syytä harjoitella.
Minä siis olen se takarivin tai toiseksi takimmaisen rivin tanssiharjoittelija, joka välillä koikkelehtii sinne ja tänne eikä tunnissa pysty oppimaan täydellisesti jotakin pitkähköä askelsarjaa. Yritän silti ja useimmiten enemmän kuin mihin taitoni riittävät. Uskon nimittäin, että kehitystä tapahtuu eniten silloin, kun haastaa itseään ja pyrkii ylittämään sen hetkisen taitotasonsa.
Mutta sitten on niitä, jotka oppivat askelsarjat käsittämättömän nopeasti, eivät kompuroi eivätkä enää lopputunnista katso ohjaajan esimerkkiä ja joista esimerkiksi minä katson mallia. Jotkut niistä tyypeistä haastavat itsensä, mutta toiset eivät. Eilisellä tanssitunnilla edessäni oli juuri tällainen varma tanssija, jonka askeleet ja kädet olivat siellä missä niiden pitikin olla, mutta joka ei haastanut itseään yhtään. Ei fiilistä, ei rentoutta, ei vaikeustason nostamista vartalonkäytöllä. Turvallista tanssimista eikä siinä kai mitään.
Pukuhuoneessa tunnin jälkeen eräs rouva huokaili vaikeaa askelsarjaa ja sitä, miten hankalaa eri ruumiinosat oli saada toimimaan edes jotenkin yhteen ja siten kuin niiden olisi kuulunut toimia. Siihen tämä varma-askelinen nainen huokaili samaa juttua. Oli niin vaikeaa, kylläpä oli hankalaa. Hetkinen, minä tanssin sinun takanasi enkä huomannut yhtään harha-askelta, väärään suuntaan kääntymistä tai mitään mitä esimerkiksi siinä minun kohdallani salia tapahtui jatkuvasti! Miksi alentaa itseään, vaikka varmasti tietää osaavansa? Miksi teeskennellä huonompaa kuin on? Odottiko se, että joku olisi kehunut ja sanonut: ”Mutta sähän tanssit upeasti, opit heti etkä kompuroinut yhtään niin kuin minä!”? Ja ennen kaikkea, miksi pitäytyä turvallisessa, kun voi katsoa ohjaajan kehonkieltä ja pyrkiä itse samanlaiseen vartalonkäyttöön?
Haasta itsesi, nainen!