Taide ja taiteilijat murroksessa?
Ei ole helppoa olla taiteilija nykypäivän verkkoyhteiskunnassa, ainakaan sen hehkutuksen perusteella, mitä eilen kuuntelin iltapäivällisen verran Kiasman ja Kuvasto ry:n Taide ja taiteilija murroksessa? -seminaarissa. Ei riitä, että tekee perusduuninsa eli luo taidetta ja yleensä elättääkseen itsensä myös sivuduuninsa, vaan pitäisi verkottua, osata markkinoida itseään ja rakentaa yhteisöä yleisöön uusissa mediaympäristöissä.
Onko se sitten paha asia, jos pääsee suoraan kontaktiin yleisönsä kautta, ehkä jopa myymään teoksiaan ja tuotantoaan ilman välistä rohmuavaa väliporrasta? Ei välttämättä, mutta eilisessä seminaarissa näytettiin vain se positiivinen puoli, samalla kun negatiiviset puolet jäivät pieniksi sivuhuomautuksiksi. Lisäksi paneeliin oli koottu neljä mielenkiintoista taiteilijaa, joiden mielipiteitä olisi voinut kuunnella enemmänkin ja joiden kanssa hyvä moderaattori olisi saanut kunnon keskustelun aikaiseksi, mutta varsinaisten puhujien venytettyä omaa aikaansa taiteilijat pääsivät ääneen vain kahdeksi harmillisen lyhyeksi pätkäksi.
Ja miltä muuten kuulostaa konsulttipuhe uudenlaisesta yleisöstä ja kuluttamisen trendeistä? Juuri siltä, miltä voi kuvitella! Öööh, hyvä konsultti, entä se taiteen tehtävä sitten? Kenen ehdoilla taidetta tehdään, kuluttajabarometrienko? Kuluttajatrenditkin liikkuivat konsulttipuheenvuorossa verkkoympäristössä: kuluttajat kokoavat itselleen sisältöjä valikoivasti eri lähteistä, kuluttaja on lyhytjännitteinen, kuluttaja sitä ja tätä. Taiteen käyttäjä ja taiteesta nauttija on siis nyt kuluttaja? Taidetta kulutetaan? Jos menen museoon katselemaan taidetta, olenko silloin kuluttaja vai vasta sitten kun ostan galleriasta maalauksen?
Loppupäivän kaksi puheenvuoroa hehkuttivat molemmat avoimia sisältöjä. Tekijänoikeuksien kannalta verkossa oleva kuvamateriaali on karkeasti jaettuna kolmessa tasossa: 1. täysin tekijän hallinnassa, jolloin vain katselu on sallittua, 2. osittain tekijän vapauttamaa, jolloin sitä voidaan tekijän antamien rajoitusten sisällä katsella ja jakaa sekä 3. täysin vapaata, jolloin tekijä on antanut luvan katseluun, jakamiseen ja muokkaamiseen.
Eikä siinä mitään, jos joku haluaa antaa taidettaan vapaasti verkkoon jaettavaksi ja muokattavaksi, mutta kysymys kuuluu: miten taiteilija siitä hyötyy? Eilisen perusteella näkyvyyden mahdollisuuden lisääntymisenä, mutta siinäpä se. Jos materiaali on verkossa vapaasti jaettavissa, ei taiteilija hyödy siitä taloudellisesti mitenkään. Uudet versiot omasta työstä (mikäli niitä ilmestyy jostain tai päätyy alkuperäisen tekijän tietoon jotain muuta kautta) saattavat herättää ajatuksia ja huomiota, mutta taloudellisesti siitä ei hyödy mitenkään.
Kysymys on myös tekijän eettisestä ja moraalisesta oikeudesta työhönsä. Jos hän antaa vapaaehtoisesti materiaalia levitettäväksi, se on hänen oma päätöksensä. Mutta entä jos se päätyy nettiin epävirallista kautta, luvattomasti? Tällöin sitä levitetään ja kenties muokataan ilman tekijän suostumusta. Taiteen tekeminen ei ole ilmaista, sitä ei tehdä pelkästään kutsumuksena vaan työnä itsensä elättämiseksi eivätkä teokset yleensä synny äkisti hetkellisen inspiraation liekistä ikään kuin vahingossa. Jos naapuri tekee pihakaluston, eihän sitä kukaan käy nyysimässä yön pimeinä tunteina, muokkaile hieman kellarissa ja vie sitten omalle takapihalleen?
Seminaarin yleisviesti tuntui olevan: taide on vietävä sinne missä sen kuluttajat ja yleisöt ovat. Ja koska kuluttajat ovat kotona (tai kahvilassa, kaverilla, junassa, punttisalin pukuhuoneessa, leikkipuistossa, lenkkipolulla, kaupassa, kirjastossa) tietokoneidensa ääressä, taide on vietävä nettiin. Museoista ja samalla taiteilijoista on tullut siten yksi miljoonista verkossa toimivista palveluntarjoajista, jotka taistelevat verissä päin kuluttajien ajasta, huomiosta ja klikkauksista, lähes keinolla millä hyvänsä. Museokäynti sosiaalisina kohtaamisina ja (toivottavasti vielä) erilaisena autenttisena taiteen kokemisympäristönä voidaan siirtää verkkoon kuluttajan klikkailtavaksi?
Vielä palatakseni seminaarin otsikkoon Taide ja taiteilijat murroksessa?. Onko taide murroksessa? Se sisin, ydin, perusduuni – muuttuuko se vaikka tekijäpersoonansa ja teoksensa voi siirtää nettiin? Eikö se perusduuni edellytä edelleen entisenlaista vuorovaikutusta maailman ja oman itsensä välillä, tulkintoja, havaintoja ja kokemuksia ja niiden muokkaamista ja siirtämistä jonkinlaiseen muotoon, jonka kautta viestit voi lähettää ja yrittää välittää katsojalle?
Myönnän, kärjistän. Mutta olisipa ollut mukava kuulla edes yksi kriittinen puolen tunnin puheenvuoro.