Rakennettu maisema
Vietin viikon Ylläksellä, Äkäslompolossa. Maisemaa hallitsee luonnollisesti Ylläs ja sen ympäristön tunturit. Seutu elää turismista ja suurin osa alueen ihmisistä saa elantonsa suoraan tai välillisesti matkailijoista, joita käy eniten talvella. Näin keskikesällä kylä oli suhteellisen hiljainen. Kävin yhtenä päivänä Luontokeskus Kellokkaassa katsomassa Meän elämää -näyttelyn, jossa esiteltiin Äkäslompolon ja ylipäätään Lapin elinkeinoja ennen kuin elinkeinorakenne muuttui ja turismi alkoi vaikuttaa enenevästi sekä kyläläisten elämään että maisemaan heidän ympärillään.
Ylläksen kahden hiihtokeskuksen välinen maisematie on yksi viime aikojen tärkeimmistä rakennetuista reiteistä alueella. Se yhdistää paitsi kaksi hiihtokeskusta, myös kaksi kylää ja tuo yhden vaihtoehtoisen reitin Äkäslompolosta Kittilään. Tie kulkee Yllästunturin kyljessä ja siltä avautuu paikoin huikaisevat maisemat pitkälle Ruotsinkin puolelle. Aiemmin näkymät olivat laskettelijoiden ja vaeltajien ”yksinoikeus”, mutta nyt laiskimmat ja heikkojalkaisimmatkin pääsevät helposti ja nopeasti ihastelemaan näkymiä.
Autolla pääsee nopeasti paikasta toiseen, sehän on selvää, ja se tekee monesti asioista helpompia ja vaivattomampia. Mutta miten ihmisen elämä ja etenkin suhde maisemaan on muuttunut nopeampien kulkuneuvojen myötä? Autolla pääsee ihastelemaan maisematien näköaloja huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin kävellen, puita on raivattu näköalapaikoilta maiseman edestä ja tietäkin varmasti suunniteltu myös näkymien kannalta kulkemaan tietyistä paikoista. Suuri ja mahtava tunturi on kesytetty jokaisen valloitettavaksi ilman fyysistä ja henkistä ponnistelua. Jos tie on rakennettua maisemaa, onko maisemaa olemassa ilman sitä? Kuka on nähnyt samat tunturit horisontissa ennen kuin niitä on autolla päässyt katselemaan? Maisemat vilahtelevat auton ikkunoissa 80 tai 100 kilometrin tuntinopeutta, järvet, joet ja tunturit pilkahtelevat puiden välistä, tulevat esiin ja taas katoavat, maisemiin turtuu, kaikki näyttää samanlaiselta. Vai näyttääkö? Matkalla Kittilästä Muonion-tietä Äkäslompoloon maaston kohoamisen huomasi autosta nopeasti ja selvästi. Puut madaltuivat, aluskasvillisuus samoin.
Mielenkiintoista on myös se, että kun maisematien kulkija ja näkymien katselija pysähtyy levähdyspaikalle, nousee autostaan ja suuntaa katseensa länteen, hän samalla kääntää selkänsä maisemaa muusta suunnasta hallitsevalle tunturille. Tunturi on väline ja välikappale jollekin muulle, se on luonnon muovaama ja ihmisen viimeistelemä näkötorni, jonne ihminen voi mennä hengittämään avaraa tilaa ja antamaan katseen levätä. Tunturia ei enää katsota vain alhaalta ylös, vaan myös ylhäältä alas. Ihminen voi nähdä sen, mitä tunturikin näkee.
