Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea koostuu yhden miehen päiväkirjamaisista merkinnöistä neljältä ajanjaksolta neljässä paikassa (Pariisi 1889, Berliini 1913-1914, Siam-Kambodza 1923, Bernburg 1936), ja ne ikään kuin jälkikirjoituksena nivotaan yhteen miehen jälkeläisen sanoin vuonna 2012.

Alun merkinnät ovat kirkkaita ja runsaita, mutta sitä mukaa kun miehen mieli hitaasti hajoaa, kielikin köyhtyy ja lyhenee, kunnes lopulta se tiivistyy tai kiteytyy perhosen muotoon kirjoitetuissa sanoissa tai runoissa. Mies on aina vähän myöhässä ajastaan, katselee elämää, maailmaa ja toisia ihmisiä ulkopuolelta ja suree toistenkin puolesta. Lopulta mies päätyi Bernburgiin, jossa saksalaiset kaasuttivat hänet vuonna 1941 antaen kuitenkin omaisille kuolinsyyksi keuhkokuumeen. Suru on hienovaraisena läsnä jokaisessa merkinnässä, eikä sille tässä teoksessa juuri lohtua anneta.

Haahtelan kieli on kirkasta, kaunista ja koukuttavaa ja hän käyttää sitä myös kuvaamaan päähenkilön mielen hajoamista. Teos kiertyy yhden miehen mieleen ja elämän ympärille, mutta laajenee erilaisten viittausten avulla laajalle ympäröivään maailmaan ja sen tapahtumiin.

Millainen jälki ihmisestä jää? Millainen jälki jäi miehestä, joka ei tuntunut kiinnittyvän mihinkään vaan tuntui kulkevan lähes yksin elämänsä halki? Neljä päiväkirjaa, neljä välähdystä hetkiin miehen elämässä. Olivatko ne niitä hetkiä, jotka kuvasivat häntä parhaiten? Olivatko ne lainkaan hetkiä ja aikoja, jotka olivat hänelle tyypillisiä? Oliko hän sellainen kuin kuvasi päiväkirjoissaan?

Tällaisen ihmiselämän lopettaminen kaasuttamalla saksalaisessa mielisairaalassa tuntuu viimeisenkin lohdun viemiseltä lukijalta. Mieheltä vietiin, tai hän antoi viedä, suurin piirtein kaikki elämästä ja sitten hänet vielä murhattiin jonkinlaisena heikompana ja arvottomana aineksena. Eikö hän olisi voinut vaikka kuolla siihen keuhkokuumeeseen?

Oliko mies koskaan onnellinen? Ehkä vielä nuorena miehenä Helsingissä rakastettunsa käsivarsilla? Entä Pariisissa, Berliinissä? Ei varmaankaan enää matkalla Kauko-Itään ja tuskin Bernburgissa. Mutta entä silloin kun hänestä ei jäänyt jälkiä?

Milloin ihminen unohtuu? Silloin kun kukaan ei hänestä enää puhu? Silloin kun kukaan ei enää häntä muista? Silloin kun kukaan ei enää sano hänen nimeään ääneen tai lue hänen kirjoittamiaan tekstejä? Silloin kun kukaan ei enää muista sitä, kuinka hänen silmänsä ja suupielensä kaartuivat hymyyn?

Pelottaa sellainen yksinäisyys, ettei oma elämä tai kuolema merkitse kenellekään mitään.