Uskoiskohan?

Jos jo kirjan nimessä epäillään, että ”Et kuitenkaan usko…”, siihen tarttuva on varma siitä, ettei sisällössä ole kuitenkaan mitään mitä ei voisi uskoa. Ja kuinka väärässä sitä ihminen voi taas ollakaan. Siis aivan huikea tarina Ville Haapasalon varhaisvuosista Venäjällä (ja Neuvostoliitossa), olipa se sitten totta tai tarua, liioiteltua tai paisuteltua. No, täysin kaunisteltu tarina se ei ainakaan ole, vaikka paljon on jäänytkin kertomatta. 

Joka tapauksessa ei voi kuin ihailla sitä, millaisella rohkeudella Haapasalo on Venäjälle, tai silloiseen Neuvostoliittoon, lähtenyt alle parikymppisenä. Asunut murjuissa, lennellyt helikopterilla ryyppäämään mafiapomojen kanssa, tullut mukiloiduksi ja ryöstetyksi ja saanut Venäjällä menestystä ja mainetta. Hän on siellä suositumpi kuin täällä osataan kuvitellakaan, joten ei ihme, että hänen sarjoilleen 30 päivässä ovet ovat avautuneet sellaisiin paikkoihin, joihin tavallisesti ulkomaalaisilla (tai monilla venäläisilläkään) ei ole mitään asiaa.

Menestys ei ole kyllä tullut helpolla eikä sen kanssa ole aina helppo elää. Mutta seuraava lainaus kuvaa hyvin Haapasalon asennetta, joka näkyy myös 30 päivässä -sarjoissa: ”Silloin kun mä 90-luvulla palasin tänne tekemään elokuvia, mä tein sen päätöksen, että mulla ei ole oikeutta olla ihmisille töykeä tai kieltäytyä jostakin mitä ne pyytää. Jos mä haluan olla rauhassa, niin mun ei kannata mennä ulos. Ne ihmiset maksaa mun palkan. Jos mä kirjoitan jollekin nimmarin tai oon sen kans valokuvassa, niin se on mulle pieni juttu, mutta sille ihmiselle tärkeää. Mun elämästä tuli paljon helpompaa, kun mä tajusin, että tää on osa mun työtäni.”

PS. Kirjassa on muuten tosi upeat Juha Metson ottamat valokuvat, ja kirjoittajana on toiminut Kauko Röyhkä.