Köyhyydestä ja rikkaudesta

Onko ahneudella enää mitään väliä, kun maallistumisen myötä usko viimeiseen tuomioon on lakannut? Kuolemanjälkeinen kohtalo toimi pelotteena vielä 1800-luvulla, mutta jos kukaan tai mikään ei enää määrittele rajoja elämässä, voiko tehdä mitä vain? Kaikki on siis luvallista?

Viime aikoina olen ollut kurkkuani myöten täynnä blogeja, joiden sisältö tuntuu olevan uusien tavaroiden esittely. Eipä siinä mitään, jos tulot kattavat menot, mutta asenne ”kerran tässä vain eletään, pitäähän elämästä nauttia” tökkii pahan kerran. Saako tehdä mitä tahansa sillä verukkeella, että elämä on tässä ja nyt? Kenellekään toiselle ei kuulu se, että minä tässä ostelen 2000 euron laukun tai 60 000 euron auton? Syyllisyyden tunteminen tuhlailusta tuntuu olevan niin kulunutta että se on jopa noloa. Elämästä nauttiminenhan on pääasia ja aina voi oikeuttaa törsäilyn sillä, että ”teen kovasti töitä kaiken tämän eteen” tai ”satsaan laatuun, onhan useamman tuhatlappusen maksava laukku nyt väkisinkin laadukkaampi kuin parinkympin veska” tai ”rahathan ovat minun ja minä teen niillä tasan tarkkaan mitä haluan eikä se kuulu kenellekään”. 

Missä on kohtuus? Kaiken huippu on moraalinen kauhistelu jostain ”sossupummeista”, jotka elävät yhteiskunnan varoilla ja käyvät toisten kukkarolla. Jos jostakusta 400 euroa kuussa riittää ruokaan, sähköön, vaatteisiin, vakuutuksiin, hammastahnaan ja pesuaineisiin, bussimatkoihin ja puhelinlaskuun, voi minun puolestani nostaa kätensä ylös – ja kokeilla. Menetteleehän se kuukauden tai pari, mutta entä vuoden, kaksi, kymmenen… Pesukoneen hajoaminen tai sairastelukierre nielaisevat suuren osan muutaman satasen kuukausibudjetista ja pahimmillaan aloittaa velkakierteen. Jokainen, joka on asioinut sossussa tai tuntee jonkun joka siellä asioi tai on asioinut, tietää ettei sieltä niin vain haeta rahaa. Kaikesta täytyy olla tosite ja elämä on levitettävä esille jokaista tiliotetta myöten.

Katselin sattumalta Yleltä ruotsalaista Halal-tv:tä, jonka jaksossa puhuttiin luokkaeroista ja ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta. Kovin siellä kaikki haastateltavat sanoivat kuuluvansa keskiluokkaan, vaikka yksi esitteli miljoonaluokan taloaan Ruotsin rikkaimpien asuinalueella Danderydissä ja toinen opiskelijakämppäänsä Ruotsin köyhimpien asuinalueella Albyssa. Matkaa kahden asuinalueen välillä on parikymmentä kilometriä, mutta henkinen ja elintasollinen ero mitataan varmaankin sadoissa kilometreissä ja kymmenissä tuhansissa euroissa.

Juontajien mukaan paitsi köyhyys myös rikkaus koettelee ihmistä. Köyhänä täytyy luopua, ei vain materiasta, vaan omista unelmista. Todelliset tarpeet on pakko pystyä erottamaan sellaisista tarpeista, jotka voivat odottaa. Hieman reikäiset kengät menevät vielä yhden talven, jospa ensi vuonna olisi töitä, nyt on pakko maksaa vakuutus tai sähkölasku tai vuokratakuu. Ulkomaanmatka täytyy lokeroida unelmiin, jotka toteutuvat ehkä joskus tai sitten eivät koskaan. Oma asunto elää vain haaveissa, Pinterest-kuvina tai lapsen nukkekotina.

Köyhästä tai pienituloisesta naapurin, bloggarin, sisaruksen, opiskelukaverin tai kollegan törsäily voi tuntua iskulta vasten kasvoja. Miksi tuolla on sellainen asema ja minulla ei, vaikka jatkuvasti jauhetaan siitä, että Suomessa kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet kouluttaa itseään ja nostaa elintasoaan? (Niin, näennäisesti ne ovat samanlaiset ja tasavertaiset, mutta siihen vaikuttaa niin paljon muutakin.) Entä jos rahan kanssa käy samalla tavalla kuin painoindeksin? Jotkut pitävät tukevia tai painoindeksiltään ylipainoisia ihmisiä laiskoina ja kykenemättöminä itsekuriin. Voiko köyhiä tai pienituloisia pitää silloin haihattelijoina tai älyllisesti jotenkin vajaina, koska he eivät ole tajunneet hakeutua sellaiseen ammattiin, jossa on korkea palkkataso? Entä voiko lapseen käytetyllä rahalla mitata vanhempien rakkautta tai valmiutta panostaa lapsensa elämään? Ticket to Heavenin haalarit likaantuvat ihan samalla tavalla kuin Cirafit, mutta onhan sentään Ticket-lapsi paljon arvokkaampi vanhempien vaatteisiin pistämän rahan perusteella kuin Ciraf-lapsi, vai onko?

Niin, miten rikkaus sitten koettelee ihmistä? Jos vielä uskottaisiin viimeiseen tuomioon ja ahneuteen, pröystäilyyn tai tuhlaavaisuuteen synteinä, rahat kannattaisi pitää piilossa ja käyttää niitä viisaasti. Rahalla kannattaisi silloin yrittää ostaa pelastusta tai ainakin vastapainoa tuhlailevaisuudelle hyvää tekemällä ja köyhimpiä auttamalla. Koettelemus olisi varmaankin silloin itsensä hillitseminen. Tuntuu nimittäin siltä, että ihmistä on aina viehättänyt kaikki uusi, kiiltävä, tarpeellinen tai tarpeeton tilpehööri, jonka ympäröimänä tuntee olonsa turvalliseksi. Ja jos yhteiskunta ympärillä on tuominnut tai suhtautunut karsaasti ylenmääräiseen törsäilyyn, on rahan ja ostosten ainakin osittainen piilottelu tai matala profiili olleet ihan hyviä toimintamalleja.

Entä nyt, kun pelkoa viimeisestä tuomiosta ja kärvistelystä helvetin uumenissa ei ole? Voiko rikkautta pitää koettelemuksena? Onko koettelevaa päättää kahden tuotemerkin välillä, joutua raahaamaan ostoskasseja? Ärsyttääkö kun lentoyhtiöllä on Thaimaan-lennon survival-pakkauksessa vastenmieliseltä tuoksuvaa huulirasvaa, vaikka puoli vuotta sitten Nykin-lennolla se oli aivan ihanaa? Ärsyttääkö ylitsepursuava vaatekaappi? Pelottavatko kasvava veroprosentti ja korotukset tulonsiirtoihin?

Vai hivelevätkö toisten kateelliset katseet itsetuntoa, kun saa ajaa uudenkarhean auton tallista?