Peloista ja niiden kohtaamisesta

Äitinä suurin pelko on oman lapsen menettäminen, ihmisenä pelkään ehkä eniten sitä, etten löydä omaa paikkaani maailmassa. Pelko lapsen menettämisestä on niin suuri, etten pysty kohtaamaan sitä. En esimerkiksi pysty lukemaan Riikka Ala-Harjan Maihinnousua, koska en halua edes ajatella sitä, että lapseni sairastuisi ja joutuisin kohtaamaan pelon hänen menettämisestä.

Peloista puhuivat myös norjalaisen Kirjaohjelman (katsottavissa Yle Areenassa) neljä kirjailijaa. Sattumoisin yksi heistä oli John Irving, josta olen viime aikoina täälläkin kirjoittanut. Hän kirjoittaa pahimmista peloistaan, koska ei pysty valitsemaan sitä, mitä hän ajattelee ja pelkää herätessään neljältä aamuyöllä. Aiheet valitsevat hänet. Pelon käsitteleminen kirjoittamalla vie siltä voimia ja voi auttaa sen kohtaamisessa. Jos pelosta ja sen aiheuttajasta on kirjoittanut, se ei ehkä hyökkää enää niin suurella voimalla.

Norjalaiskirjailija Mirjam Kristensen oli kirjoittanut teoksen miehestä, joka katosi. Mies oli vaimonsa kanssa lomamatkalla New Yorkissa ja he olivat tutustumassa taidemuseoon. Nainen kävi vessassa ja kun hän palasi, mies oli kadonnut. Nainen aloitti epätoivoisen etsimisen suurkaupungista, mutta ei löytänyt miestään. 

Kaksi norjalaista lastenkirjailijaa tekivät kirjoja, joissa käsiteltiin pelkoja lasten maailmassa. Lapsen pelot näyttävät aikuisista kenties pieniltä, turhilta tai huvittavilta, mutta ne ovat lapselle totta, suuria ja vakavia. Toinen kirjailija sanoi, että aikuisen tehtävä on auttaa lasta kohtaamaan pelkonsa, kulkea mukana ja opetella yhdessä lapsen kanssa sietämään, käsittelemään ja elämään pelkojen kanssa. 

Pelkoa ei nimittäin pääse pakoon. Aiheet muuttuvat, mutta tunne pysyy samana. Pahinta, mitä vanhempana voin tehdä lapsen pelontunteiden kanssa, on niiden vähättely. Pahinta, mitä omien pelkojen kanssa voin tehdä, on niiden kieltäminen. Pelko ei häviä sulkemalla pois ja kieltäytymällä kohtaamasta sitä. Se jää jonnekin syvälle mieleen ja palaa sieltä entistä voimakkaampana.

Lapsuuden mörkö- tai pimeänpelko muuttuu peloksi vanhempien menettämisestä tai katoamisesta ja sellaista pelkoa ei pääse pakoon kieltämällä. Vanhempansa voi nimittäin menettää ja epävarmuus tulevasta synnyttää pelkoa. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Isä tai äiti voi kadota tai menehtyä kauppamatkalla, puoliso lähteä toisen matkaan, oma lapsi sairastua. Elämää tai pelkoa ei pysty hävittämään tai täysin hallitsemaan, mutta sitä pystyy sietämään ja sen pystyy kohtaamaan.

Siltikään en uskalla kohdata pahinta pelkoani silmästä silmään. En tiedä, pystynkö koskaan elämään sen kanssa.