Bloggaaminen kannattaa!
Kävin vajaa kuukausi sitten Suomen lasimuseossa Riihimäellä ja tein siitä lyhyen postauksen (täällä). Mainitsin siinä erään Barcelonan maailmannäyttelyssä vuonna 1929 olleen lasimaljan, jota analysoin osana graduni muuta aineistoa. Muutama viikko sen jälkeen sain sähköpostia blogini postilaatikkoon. En ollut käynyt katsomassa sähköpostilaatikkoa pitkään aikaan, joten muutaman päivän viesti oli siellä ehtinyt olla. Sisältö oli kuitenkin mielenkiintoinen: Lasimuseon intendentti kehotti ottamaan yhteyttä häneen, koska heillä on esineitä ja valokuvia, joista saattaisin olla kiinnostunut. Museon kirjastonhoitaja oli löytänyt blogiini katsellessaan, miten Lasimuseo näkyy sosiaalisessa mediassa ja internetissä ylipäätään, ja välitti postaukseni intendentille.
Ja minähän olin kiinnostunut! Otin yhteyttä, ja eilen kävin katsomassa, mitä heillä siellä oli. Ei mitään järisyttävän suuria yllätyksiä, mutta tietyllä tavalla käynti avasi silmiä sen suhteen, miten lasiteollisuutta maailmannäyttelyssä esiteltiin ja miksi. Lisäksi näkemäni valokuvat olivat upeita työtäni ajatellen, sellaisia, joista osaa en ollut nähnyt missään tutkimuskirjallisuuteni sivuilla. Mikä parasta, sain muutaman valokuvan myös sähköpostiini käytettäväksi gradussa ilman veloitusta, ainoana vastineena oli pyyntö saada linkki valmiiseen graduun ja tietysti graduun kuvien yhteyteen merkinnät asianmukaisista lähdetiedoista.
Kuvien kanssa olenkin pähkäillyt jo ennen kuin palautin työn esitarkastukseen. Lehdissä ja kirjoissa olevia kuvia on välillä todella vaikea jäljittää alkuperäiseen valokuvaajaan tai arkistoon. Lehtien kuva-arkistot ovat noin 90 vuodessa muuttaneet, vaihtuneet, yhdistyneet ja eronneet sen lisäksi, että monessa arkistossa näin vanhat kuvat on ainakin osin järjestämättä. Eri museoiden kuvapalveluiden kautta kuvia voi saada yksittäisistä esineistä, mutta kuvat maksavat – ja saattavat maksaa ihan reilusti.
Tekijänoikeuskysymykset esineiden valokuvista eivät ole mitenkään yksinkertaisia. Tekijänoikeudet kuuluvat joka tapauksessa valokuvaajalle tai mahdollisesti erilaisten sopimusten kautta kustannusyhtiölle tai museolle. 90 vuotta vanhan lehtikuvan jäljittäminen tiettyyn valokuvaajaan saattaa olla mahdoton tehtävä. Jos tiedot valokuvaajasta tai alkuperäisestä julkaisijasta ovatkin olemassa, näkyvissä ja löydettävissä, varsinaisen käyttöluvanantajan jäljittäminen ja sitä kautta luvan saaminen julkaisulle voi olla hyvinkin haastavaa ja aikaa vievää. Ennen kaikkea jälkimmäistä!
Museoiden tai arkistojen kuvapalveluiden käyttäminen on siinä mielessä helppoa, että tekijänoikeuskysymykset voi omalta puoleltaan unohtaa. Kuvan saa käyttöönsä tietyn summan maksettuaan ja sen saa julkaista tietyin rajoituksin vaikka juuri omassa gradussaan. Kuvapalvelun tarjoaja huolehtii siitä, että tekijä saa kuvan käytöstä sovitut korvaukset.
Omassa gradussani haasteellista oli juuri kuvien jäljittäminen johonkuhun tiettyyn kuvaajaan tai siihen arkistoon, johon jossakin lehdessä olleet kuvat on koottu. Tämä koskee erityisesti näyttelyistä otettuja yleiskuvia. Toinen ongelma oli museoiden kuvapalveluiden hinnoittelu. Tällaiselle PA:lle opiskelijalle sata euroa gradun kuviin on yksinkertaisesti liikaa. Jostakusta summa tuntuu naurettavan pieneltä (Voin jo kuulla lausahdukset: ”Sehän on yksi ilta baarissa” tai ”Sehän vastaa viikon ruokaostoksia”. Niin tosiaan, viikon ruokaostokset vs. kuvat graduun.), mutta minusta se on iso siinä mielessä, että siitä saatava vastine ja hyöty on pieni. Kuvat helpottaisivat gradun lukijaa, mutta eivät sinänsä ole välttämättömiä ymmärrettävyyden kannalta.
Suomen lasimuseosta saamani valokuvat ovat kullan arvoisia – melkeinpä kirjaimellisesti.