Some-elämä vs ”oikea” elämä
Missä määrin ihmisen ”oikeasta”, todellisen todellisuuden elämästä voi päätellä sosiaalisen median kautta? Voiko Facebook-päivitysten, Instagram-kuvien, twiittausten tai blogin perusteella tehdä johtopäätöksiä niissä kirjoittavan tai esiintyvän ihmisen elämästä, arjesta, maailmankuvasta tai ajatuksista?
Tähän olen joutunut törmäämään viime aikoina yhtä suurella voimalla kuin olisin juossut pää edellä päin kiviseinää. Facebook-statusten ja tämän blogin perusteella on tuolla oikeassa elämässä tehty minusta ja elämästäni valheellisia ja virheellisiä johtopäätöksiä ja levitelty niitä tosina. Kyseisellä ihmisellä ei ole minkäänlaista kosketusta minun oikeaan elämääni, jota elän täällä ruudun toisella puolella.
Olen tarkoituksella pitänyt nimeni, kasvoni ja some-kanavani erillisinä. Facebookissa olen omalla nimelläni, mutta en ole siellä minä. Olen omassa profiilissani kerran tai kaksi linkittänyt tähän blogiin. Kärjistän, korostan, peitän ja huvitun erilaisista asioista, jotka saattavat olla pieniä tai suuria, hauskoja tai raivostuttavia. Facebookissa, tai muissakaan some-kanavissa, ei voi tuoda esille omaa itseään ja persoonaansa kaikessa laajuudessa, joka se todellisessa, fyysisessä maailmassa on. Ihmiset muuten ylipäänsä tapaavat tuoda erilaisia puolia itsestään esille vaikkapa nyt Facebookissa. Jotkut kertovat arjestaan ”kaiken”, toiset jakavat kuvia lapsistaan ja perheestään, jotkut eivät jaa niitä koskaan, jotkut urheilevat, toiset jakavat linkkejä, jotkut tykkäävät, jotkut kommentoivat, jotkut eivät tee mitään. Jotkut ovat positiivisia, jotkut negatiivisia, toiset kritisoivat, toiset tuovat esille elämän parhaat puolet.
Yksiulotteinen some-kuva kätkee sen moniulotteisen ihmisen ja elämän, joka some-maailmassa huseeraa kaikkien päivitysten, postausten ja twiittien takana. Loukkaavaa on se, että minusta ja minun elämästäni on tehty statusten ja blogin yksiulotteisen kuvan kautta päätelmiä moniulotteisesta elämästäni ja jaeltu niitä ihmisille, jotka ottavat ne tietämättömyyttään tosina. Että jos muutamassa statuspäivityksessä manailen graduntekoahdistusta ja leikki-ikäisen aamuraivareita, möyrinkin yhtäkkiä jatkuvassa masennuksessa ja inhoan arkea lapseni kanssa.
Aloin miettiä minusta Facebookissa muodostuvaa kuvaa. Aloin myös miettiä, pitäisikö minun alkaa sensuroida itseäni ja päivityksiäni. Tulin siihen tulokseen, että ei. Minä en ole Facebook-profiilini tai minsu. Minuun sisältyvät molemmat kuvat, mutta ne ovat vain osa minua. Aivan niin kuin lukiessani jonkun toisen pitämää blogia tai Facebook-päivityksiä tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on joku moniulotteinen tyyppi, joka on paljon enemmän ja muutakin kuin se kuva, joka hänestä somessa muodostuu.