”Sielut kulkevat sateessa” – ja muita todellisuuden niksauksia

Saanko esitellä yhden lempikirjailijoistani? Jyväskyläläinen äidinkielenopettaja, joka kirjoittaa jotenkin niin todenoloisesta mutta kuitenkin vinksahtaneesta maailmasta. Kertomusten henkilöt ja aika usein myös miljööt voisivat olla juuri niitä, joita tapaa kahviloissa, kirjastoissa, työpaikoilla ja terveyskeskuksissa kulkiessaan ja asuessaan missä tahansa suomalaisessa kaupungissa. Silti Pasi Ilmari Jääskeläisen maailmassa ja todellisuudessa on enemmän tai vähemmän sellaista, joka niksauttaa kertomuksen pois arkisesta maailmasta.

Niksauttaako kertomus myös jotain minusta ja mielestäni pois siinä ympäristössä, jossa elän? Entä jos Jääskeläisen maailmat ovatkin todellisia tosia tai realistisesti mahdollisia, vaikka minä pidän kaikkea tätä minun maailmaani kuuluvaa hyvin kaukana Jääskeläisen fantasiatodellisuudesta olevana. Entä jos en vain osaakaan katsoa tai antaa itseni nähdä? Jos olenkin niin urautunut ja kaavoihini kangistunut, etten näe tämän todellisuuden rinnalla edes mahdollisuutta toiselle todellisuudelle?

Oli miten oli, Jääskeläisen kirjoille pitää antaa mahdollisuus päästä ihon alle ja avata niitä varten joitakin aikuismielen lukkoja ja portteja. Muutoin niiden maailmaan on aika mahdotonta päästä. Etenkin tämä viimeisin, Sielut kulkevat sateessa, niksautteli joitain pieniä solmuja auki mielen rattaissa. Voisin sanoa, että huh nyt mopo taisi karata käsistä, mutten sano. Minä nimittäin pidin siitä. Sekä kirjasta että siitä, että mopo karkasi hieman käsistä.

Pulppuava mielikuvitus ja tarinankertomisen taito ovat suuria lahjoja.