Ajelehtivat ne muutkin

Viisi opiskelun kautta toisiinsa tutustunutta. Ikää nuorimmalla 37, vanhimmalla kohta 44. Tutustumisesta on kolmen vuoden päästä kaksikymmentä vuotta, kahdella siitä on jo niin kauan. Yhdistävänä tekijänä oli alunperin keramiikka ja kaupunki Pohjois-Savossa. Nykyisin se on ystävyys, jossa suurin merkitys ei ole sillä kuinka usein nähdään vaan sillä että on jokin henkinen yhteys, kumppanuus jota ajallinen tai paikallinen etäisyys ei vie pois.

Yksi toimii ammatissa, jossa kaikilla on koulutus, mutta tulot koostuvat monista pienistä puroista. Toinen pisti juuri työhuoneensa pakettiin ja miettii mitä tekisi yhtäkkiä saamallaan vapaa-ajalla toimistopäivien jälkeen. Kolmas toimii läheisellä alalla, johon ajautui sattumien, omien kykyjen ja hyvän tuurinkin ansiosta, mutta unelmoi jostain muusta. Neljäs toimii aivan muulla alalla, haluaisi ehkä tehdä jotain muuta, kammoksuu uuden esimiehen työtahtia ja pelkää mahdollisia yt-neuvotteluja, jotka veisivät asuntovelallisen hankaluuksiin. Viides olen minä.

Elämänkaava opiskeluineen, vakitöineen, asuntolainoineen ja lapsineen puristaa välillä ympärillä, mutta on vaikea sanoa, onko se todellinen kaava johon yhteiskunta ja lähipiiri ohjaavat vai oman pään sisäinen ajattelumalli. Sellainen, että itsellä on kuvitelma siitä, mitä muut haluavat jokaisen tekevän ja miten elävän elämänsä, mutta johon ei itse koe osaavansa tai pystyvänsä mukautumaan. Polulle ei ole koskaan osunut, se on luiskauttanut kävelemään viereelleen pusikkoon, ojaan tai kukkakedolle, toiset polut ovat houkutelleet kulkemaan ristiin rastiin ja kääntymään risteyksessä siihen suuntaan mikä on tuntunut hyvälle ja oikealle, kedot ovat saaneet tanssimaan ja kulkemaan kauniin kukan luota toiselle.

Mutta suoraa polkua kulkeneetkin ovat kuulemma yhtä pihalla. Toisen ihmisen kupla näyttää ulospäin hallitulta, kauniilta, harmoniselta, mutta sisällä myllertävät samankaltaiset pelon ja epävarmuuden tunteet ja ajatukset kuin minunkin kuplassani. Erilaisina, mutta samankaltaisina.

Oliko tämä sitä, mitä halusin? Onko tämä sellaista elämää, jota haluan elää? Jäikö jotain kokematta? Olisiko sittenkin pitänyt poiketa polulta sivuun, katsoa mitä aidan toisella puolella on? Voiko vielä poiketa, tehdä jotain muuta? Voiko niin vielä tehdä, vai onko jo myöhäistä? Vai pitääkö hyväksyä se, että tämä on nyt tällaista?

Mistä tiedän että tekemäni valinnat ovat olleet oikeita?

Ajelehtivat ne muutkin, ja se on hyvin lohdullinen ajatus.