Harmaasta hiirulaisesta kuoriutui jotain kaunista

Näin sumuisen hahmon peilistä. Ilman silmälaseja minulle on turha esitellä uutta kampausta. Epämääräisenä sumuna näkyivät tumma väri ja keventyneet hiukset, jotka saivat koko pään leijumaan kevyenä.

En ole jaksanut välittää ulkonäöstä ihan hirvittävästi tänä syksynä. Olen toki pukenut puhtaat ja siistit vaatteet päälleni, pessyt hiuksia ja laittanut ripsiväriä, mutta hiukset ovat saaneet kasvaa ja haalistua. Jossain vaiheessa ne kasvoivat siihen mittaan, etten enää kestänyt. Niitä on kaiken lisäksi niin paljon, että ne saavat ylikasvaneina koko olemukseni valahtamaan maata kohti.

En ole harmaa hiirulainen. En halua hävitä marraskuiseen maisemaan, vaan antaa uuden itseni kasvaa sisältä ulos.

Nyt oli sen aika.

Uusia hiuksia katsellessa alkoi itkettää. Kampaajani oli onnistunut etsimään kaiken tyvikasvun, leikkauksestaan kuukausia sitten ulos kasvaneen pehkon ja mustien silmäpussien takaa ja alta sen ihanan tuikkivasilmäisen minän, joka aina välillä ryöpsähtää esiin ulospäin sisäisestä maailmastaan. Sitä naurattavat ihmeelliset asiat, välillä se liikuttuu kyyneliin ja tuntee uskomatonta keveyttä ja vapautta ja onnea pelkästään siitä että on elossa. Se saattaa jutella tuntemattomille, katsoa silmiin ja hymyillä, ihan vain siksi koska tuntuu siltä.

Se tuli esille harmauden alta.

Huomenna se lähtee ulos tanssimaan, nauramaan, tapaamaan tuttuja Havannan-matkalta, kuuntelemaan maailman parasta musiikkia, nauttimaan siitä kaikesta mitä on nyt.