Hupsis, tärkeitä päiviä!

Tavoilleni uskollisena unohdan sellaiset päivät kuten syntymäpäivät, nimipäivät, hääpäivät. Blogi täytti kolme vuotta vajaa kuukausi sitten, ja muistelin jossain kohtaa kesää, että synttärithän ovat elokuussa. Ehei, ensimmäinen teksti ilmestyi 19.7.2013. Nimipäivät unohdan omaa etunimeä lukuunottamatta, synttärit näen onneksi Facebookista. Kummilapsille ostan lahjoja ja lähetän kortteja aivan viime tingassa tai armottomasti myöhässä.

Hahmottelin ensimmäisessä tekstissä blogille linjan, joka on mukavasti pysynyt suhteellisen samanlaisena. Tässä blogissa kirjoitan ajatuksiani ja näkemyksiäni erilaisista asioista ja ilmiöistä, sieltä ja täältä mutta pyrin kuitenkin pysymään kiinni jossakin kulttuurin nurkassa. Kulttuurikäsitykseni pyrin pitämään laajana, en siis rajoita sitä koskemaan esimerkiksi perinteistä ja rajattua käsitystä, johon yleensä luetaan esimerkiksi kuvataide, elokuva, musiikki. Näkemykseni ja ajatukseni ovat omiani ja seison niiden takana, mutta ei niitä kannata kuolemanvakavasti ottaa, niin kuin ei elämää ylensäkään.

Otsikko oli mahtipontisesti ja hieman jopa raamatullisesti Ja alussa oli.

Niin, ehkä hieman raamatullinen ensimmäinen otsikko, mutta olkoon. Voisihan sitä blogin toisellakin tavalla aloittaa, jotenkin että ”minä olen”, siten kuin aina esitellessä itseä vieraassa porukassa ensimmäistä kertaa. Minä olen se ja se ja niin ja niin monta vuotta vanha, kotoisin sieltä ja täältä, samalla kun päässä rattaat pyörittelevät ajatuksia, kuinka paljon kertoa, mistä aloittaa, mitä jättää sanomatta. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen itseni esitellyt siten, että riveittäin ollaan menty ihmisestä ja esittelystä toiseen ja sydän on hakannut hirmuista vauhtia omaan vuoroon saakka.

Jätetään se.

Olen kenties ollut muutaman päivän jotenkin söpöstelytuulella, mutta tekisi mieli rutistaa tuota kolmen vuoden takaista minääni ja sanoa, että olet ihana tyyppi. Olin ja olen, tänään enemmän kuin silloin.

Mainostaulujen taakse on mielestäni Kauko Röyhkän yksi parhaimmista biiseistä. Minulle se on aina merkinnyt sitä, että mainostaulujen, olivatpa ne sitten hymyileviä pintakuvia, ihmisiä tai taidetta, taakse kätkeytyy se alue, joka ei ihmisiä yleensä kiinnosta, jonka luo ei hakeuduta, jota ei välttämättä edes huomata, mutta joka sisältää usein sellaista, josta kannattaisi kiinnostua, jonka luo kannattaisi hakeutua. Onpa kyse sitten ihmisistä, taiteesta taikka koko elämästä.

Tällä jatketaan. Täällä Lilyn kiiltokuvien, sinkkujen, perheiden, rohkeiden, kauniiden, varakkaiden, rutiköyhien, taiteellisten ja syvällisten tyyppien joukossa on yksi välillä vähän ulkopuoliseksi itsensä tunteva blogi, joka saattaa vetää äkilliseen ja nopeaan halaukseen, joka potkiskelee kiviä ryhmien laitamilla, seisoskelee kädet taskuissa ja lukee nurkassa hiirenkorville käänneltyä pokkaria. Välillä se sylkäisee jonkun kiukkuisen tai monimutkaisia ja ylipitkiä lauseita sisältävän monologin suustaan, toisinaan piikittelee nopeasti, joskus saattaa ojentaa kätensä ystävälliseen taputukseen.

Täällä ollaan. Kiitos teille siellä ruudun tai älylaitteen toisella puolella. Jättäkää joskus jälkiä!