Hyvästit

Jokaisen vanhan mummun sisällä asuu nuori nainen. Minun mummuni sisällä asuva tyttö ja nuori nainen ovat vain painuneet jonnekin kovin taakse. Hän on 98-vuotias ja ollut elämässäni aina. Olen aina ihaillut mummuni sitkeyttä, vahvuutta, huumorintajua ja ennen kaikkea positiivista ja odottavaa asennetta elämää kohtaan, vaikka elämä onkin antanut myös sitä pimeintä ja ikävintä puoltaan.

Nyt mummu ei jaksaisi enää. Hänestä on epäoikeudenmukaista, että toiset kuolevat nopeasti, tajuamatta sitä itsekään, ja toiset kituvat pitkään, joutuvat olemaan elämän syrjässä kiinni, vaikka eivät enää jaksaisi, vaikka voimat olisivat jo lopussa eikä elämällä olisi enää mitään annettavaa. Tuntuu pahalta ja kamalalta, että ennen niin positiivinen ja vahva mummu odottaa vain sitä, että pääsisi pois. Tuntuu myös kamalalta, että elämään väsynyt vanhus joutuu joka aamu heräämään uuteen päivään vailla jaksamista olla olemassa.

Mummuni on asunut samassa kodissa aina, niin kauan kuin olen ollut olemassa ja pidempään. Kodissa on samat tutut esineet, jotka siellä ovat olleet aina, samat tuoksut, samat taulut ja kuvat seinillä, samat huonekalut. Kaikki on tuttua ja mummun koti on kuin jokin kapseloitu muisto lapsuudesta. Mummu on ollut siellä aina. Hän on ollut aina tulijoita vastassa ja hän on aina jäänyt vilkuttamaan lähtijöiden perään. Mitä tapahtuu, kun mummu ei olekaan siellä enää? Ei ole enää paikkaa, jossa voi tehdä aikamatkan omaan lapsuuteen ja samalla mummun ja vaarin, äidin, enojen, tätien ja serkkujen menneisyyteen. Ei ole enää sitä ainoaa paikkaa, joka on ollut pysyvä, joka ei ole muuttunut, joka on olemassa.

Vielä ei sanottu lopullisia jäähyväisiä. Mutta eron hetkellä mummun silmistä näin, että hän jätti jo hyvästit. Ei ehkä enää nähdä tässä maailmassa. Toivoisin, että voisin pitää kiinni vielä hetken, mutta mummun takia toivon, että hän saisi jo päästää irti.