Ja alussa oli

Niin, ehkä hieman raamatullinen ensimmäinen otsikko, mutta olkoon. Voisihan sitä blogin toisellakin tavalla aloittaa, jotenkin että ”minä olen”, siten kuin aina esitellessä itseä vieraassa porukassa ensimmäistä kertaa. Minä olen se ja se ja niin ja niin monta vuotta vanha, kotoisin sieltä ja täältä, samalla kun päässä rattaat pyörittelevät ajatuksia, kuinka paljon kertoa, mistä aloittaa, mitä jättää sanomatta. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen itseni esitellyt siten, että riveittäin ollaan menty ihmisestä ja esittelystä toiseen ja sydän on hakannut hirmuista vauhtia omaan vuoroon saakka.

Jätetään se.

Mainostaulujen taakse on mielestäni Kauko Röyhkän yksi parhaimmista biiseistä. Minulle se on aina merkinnyt sitä, että mainostaulujen, olivatpa ne sitten hymyileviä pintakuvia, ihmisiä tai taidetta, taakse kätkeytyy se alue, joka ei ihmisiä yleensä kiinnosta, jonka luo ei hakeuduta, jota ei välttämättä edes huomata, mutta joka sisältää usein sellaista, josta kannattaisi kiinnostua, jonka luo kannattaisi hakeutua. Onpa kyse sitten ihmisistä, taiteesta taikka koko elämästä.

Tässä blogissa kirjoitan ajatuksiani ja näkemyksiäni erilaisista asioista ja ilmiöistä, sieltä ja täältä mutta pyrin kuitenkin pysymään kiinni jossakin kulttuurin nurkassa. Kulttuurikäsitykseni pyrin pitämään laajana, en siis rajoita sitä koskemaan esimerkiksi perinteistä ja rajattua käsitystä, johon yleensä luetaan esimerkiksi kuvataide, elokuva, musiikki. Näkemykseni ja ajatukseni ovat omiani ja seison niiden takana, mutta ei niitä kannata kuolemanvakavasti ottaa, niin kuin ei elämää ylensäkään.