Joskus oikea aika on sitten joskus

Joidenkin kirjojen kanssa käy niin, että ne eivät vain nappaa. Eivät vaikka kuinka antaisi mahdollisuuden. Ja sitten jos niihin tarttuu viiden, kymmenen tai vaikka viidentoista vuoden kuluttua, ne ovatkin aivan mahtavia, ihania ja ne on pakko ahmia heti. No okei, on myös niitä kirjoja, jotka eivät nappaa nyt eivätkä viidentoista vuoden päästä.

Minulle näin on käynyt John Irvingin kanssa. Luin ehkä kymmenisen vuotta sitten kirjaa Leski vuoden verran, ja pidinkin siitä johonkin vaiheeseen asti, mutta luin hampaat irvessä loppuun saakka. Oman elämänsä sankaria en lukenut loppuun, koska en kestänyt sitä loputtomalta tuntuvaa jaarittelua, jolla ei tuntunut olevan mitään pointtia – ja se tuntui jatkuvan, jatkuvan, jatkuvan…

Kunnes löydän sinut oli pari vuotta sitten se kirja, joka nykäisi minut Irvingin maailmaan. Sen jälkeen luin kirjat Viimeinen yö Twisted Riverillä, Minä olen monta ja Ystäväni Owen Meany. Jaarittelu ei tunnu enää ajan katoamiselta tai vastenmielisen pitkästyttävältä, vaan luvalta uppoutua kirjan tarjoamaan maailmaan. Se ei myöskään tunnu enää turhalta, vaan kirjailijan keinolta luoda maailma ja kuvailla hahmojensa persoonaa ja suhtautumista maailmaan, kiinnittää henkilö omaan ympäristöönsä, herättää se eräällä tavalla henkiin moniulotteisena hahmona. Ystäväni Owen Meany lisäksi koukutti jatkuvilla vihjauksilla tulevaan.

Ei Irvingin kirjoja silti jaksa peräkkäin lukea. Väliin on pakko jättää tilaa ja aikaa muille, toisenlaisille kirjoille. Irving vaatii sitoutumista ottaa vastaan se koko elämä ja maailma, jonka hän omalla tavallaan tarjoaa kirjojensa kansien välissä.

PS. Luen parhaillaan John Irvingin esikoisteosta Vapauttakaa karhut.