Kaipaus sellaiseen jota ei ole

Voiko kaivata sellaiseen aikaan, jota ei ole koskaan elänyt? Sellaiseen jota ei ehkä ole koskaan ollut?

Patti Smith tapasi Robert Mapplethorpen sellaisessa New Yorkissa jota ei enää ole. Siellä olivat silloin kaikki, keskustassa pystyi köyhä aloitteleva taiteilijakin elämään, seksi oli vapaata ja kaupunki villi, kiehtova ja pelottava.

Neljännessä Enid Blytonin Viisikossa herra Barling, salakuljettaja, ei sovi siihen aikaan jota elää. Hänen olisi pitänyt elää aiemmin, silloin kun tiedemiehet eivät vielä kuivanneet soita uusilla keksinnöillään, vaan salakuljettajat saivat rauhassa kulkea salaisia polkujaan pitkin ottamaan tavaraa vastaan mereltä.

Valokuvat, tarinat, elokuvat voivat viedä aikaan ja paikkaan jota ei enää ole tai jota ei koskaan ole ollutkaan. Jokaisen valokuvan, hetken jolloin suljin on räpsähtänyt auki ja vanginnut valon filmille, ympärillä on jatkuva ja soljuva elämä josta valokuva vangitsee yhden ohikiitävän sekunnin murto-osan. Eletty aika muuttuu muistoksi, pakenee ja liukuu kauemmas, sitä ei enää saa kiinni ja onnekas on se, joka elää elämäänsä katsoen eteenpäin.

Tuleva pelottaa. On helpompi uppoutua jonkun toisen jo elettyyn elämään pakoon omaansa, jonka tulevaisuutta ei voi tietää. On helpompi eläytyä aikaan, joka on jotakin muuta kuin tämä, josta näyttäytyy vain se joka on jäänyt jäljelle tai haluttu antaa näytettäväksi. Nykyinen on liian monimutkainen, menneisyyden aika vaikuttaa yksinkertaisemmalta ja helpommalta.

Mitä miettii se vanhus, joka ei enää tunnista omia lapsiaan, kuullessaan musiikkia nuoruudestaan? Onko hänen mielessään ajatuksia, muistoja toisesta ajasta, vai kuuleeko se vain musiikin, soittimella tehdyn äänen toisensa perään? Onko mieli tyhjä ajatuksista ja muistoista, vain sormet, jalat ja keho muistavat ja tunnistavat sävelen? Vai onko se täynnä ajatuksia ja muistoja, mutta keho on kadottanut tavan kertoa ne ääneen?