Kohtaamattomuuksia
Ihanaa lukea kirja, jonka loppuratkaisussa kukaan ei kuollut! Joskus tuntuu nimittäin siltä, että kirjailija ei ole mitenkään muuten saanut haluamaansa draaman kaarta tai loppuhuipennusta kuin tappamalla tai vammauttamalla jonkun hahmoistaan. Onhan se dramaattista, useimmiten ainakin jonkinlaisia tunteita herättävää ja toimivaa ja joskus perusteltuakin. Mutta kieltämättä aika väsyttävää.
Heidi Linden kirjassa Jo nyt on! ei tapeta ketään. Yksi keskeinen päähenkilön tapaan toimia vaikuttanut henkilö on kuollut, mutta kirjan tapahtuma-ajankohdasta katsottuna menneisyydessä. Draama syntyy pääasiassa henkilöhahmojen pään sisällä, heidän suhteissaan toisiin, heidän suhteissaan menneisyyteen. Jännite syntyy myös kielessä, ja voimakkaimmilleen se venyy raskaana olevan Teresen kuvauksessa. Jokainen neljästä päähenkilöstä on jollakin tavalla yksin itsessään, ja sen kautta syntyy kuva ihmisistä, jotka elävät ja toimivat ennen kaikkea päänsä sisällä. Yksinäisyys on sitä, ettei tunne kohtaavansa ketään, että toiset puhuvat ohitse, ettei kukaan pysähdy kysymään ”Voitko sinä hyvin?”. Yksinäisyys ei ole sitä, ettei olisi ihmisiä ympärillä, vaan sitä ettei ympärillä olevia ihmisiä kohtaa.
Teos kuvaa hyvin vahvasti ja koukuttavasti sitä, millaista on ja millaiselta se tuntuu, kun toiset eivät pääse sen itse asettamansa muurin taakse. Toiset ihmiset suljetaan ulkopuolelle, koska kuvitellaan etteivät he ymmärrä, eivät halua kuulla, eivät halua tietää tai koska heissä on jotain sellaista tai heiltä puuttuu jotain sellaista, joka estää kertomasta. Tai koska puuttuvat sanat. Tai koska tunteet tai ajatukset ovat sellaisia ettei niitä saa sanoa ääneen, koska niin ei saa edes ajatella. Teos sivuaa myös vanhempien vallankäytön teemaa, sellaista vallankäyttöä, jossa he omalla käyttäytymisellään ja asennoitumisellaan vaikuttavat lastensa kehittymiseen. Vallankäyttö näkyy valtataisteluna vanhempien välillä lasten ”suosikkiasemasta” osoittamalla toisen heikkoudet, tai vanhempien ja lasten välillä vanhempien henkisenä poissaolona, välinpitämättömyytenä, kykenemättömyytenä aitoon kohtaamiseen lohtua hakevan lapsen kanssa. Se sivuaa myös kariutuneita unelmia, niitä jotka ovat kariutuneet uhrautumisena jonkun toisen unelmien tai pariskunnan ”yhteisen hyvän” takia tai väistämättömän pakon edessä, vaikka unelmat eivät tainneet koskaan omia unelmia ollakaan.
Voi että, upea kirja.