Kriittisen ajattelun ongelma – miksi?
”Kapitalismi perustuu käsin kosketeltaviin asioihin, ja Yhdysvalloissa (tai muissa kapitalistisissa länsimaissa, kirj.huom.) tuotteet, palvelut ja hyödykkeet ajavat kaiken edelle. Ideat ja ajatukset tulevat vasta niiden jälkeen. Taiteilijat ja kirjailijat voivat sanoa mitä hyvänsä ja ilmaista itseään miten haluavat, mutta heidän tekemisillään ja sanomisillaan ei ole juuri mitään merkitystä, sillä niillä ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa mitä tapahtuu. Ihmiset voivat nauttia kirjoista, levyistä ja maalauksista, muta ylikansalliset suuryhtiöt ja piilaakso päättävät asioiden suunnasta ja maan kohtalosta, valvovat politiikkaa ja määräävät kehityksen suunnan.” (Robin Moore, kuubalaisen musiikki- ja kulttuurihistorian tutkija, professori)
Miksi ajatella kriittisesti? Miksi pohtia tiedon alkuperää, sitä kuka sitä levittää, missä ja miksi? Miksi kyseenalaistaa elämäntapoja, miksi analysoida mainontaa, miksi suhtautua epäillen poliitikkojen antamiin lupauksiin?
Miksei voi vain keskittyä omaan elämään, perheeseen, työhön, opiskeluun, treenaamiseen, sisustamiseen, harrastuksiin? Miksi tehdä asioista vaikeampia kuin ne voisivat olla? Miksi ei saisi sulkeutua hyvän mielen ja hyvää haluavan yhteiskunnan utopiaan ja poistaa kaikki se, mikä tuottaa epämukavuutta, ahdistusta tai surua? Miksi ei saisi uskotella itselleen tekevänsä täysin omat valintansa muun muassa ulkonäön, treenaamisen, syömisen, sisustamisen, kulutuskäyttäytymisen suhteen?
Kysymys on vallasta. Kysymys on vaikuttamisesta, mielikuvien kautta ihmisten päätösten ohjailemisesta. Kysymys on siitä, kenellä on valta tehdä päätöksiä toisten ihmisten elämästä ja miten näkyvää valta on.
”(Kuubalaisessa) sosialismissa tämä ajattelu on kääntynyt nurinpäin. Hyödykkeet ovat toissijaisia, ja ideat ovat saaneet ensisijaisen merkityksen. Tästä syystä täällä tuetaan erityisesti taiteita, kaikilla tasoilla. – – – Ei tavallinen länsimaiden kansalainen joudu lainkaan samalla tavalla miettimään asemaansa ja olemistaan yhteiskunnan jäsenenä niin kuin kuubalainen.” (Robin Moore)
No, jokainen Kuubassa käynyt tai kuubalaiseen kulttuuriin tutustunut tietää, ettei sikäläinen yhteiskunta, sen järjestelmät ja toimivuus ole välttämättä ideaali tai tavoiteltava tila. Mutta sen ja länsimaisen kapitalistimaan asettaminen vastakkain näyttää mielenkiintoisella tavalla tämän yhteiskunnan heikkouksia, puutteita ja pinnallisuuksia – kaiken hyvän ohella.
Suomalaisessa peruskoulussa yhteiskuntakasvatusta annetaan erityisesti yhteiskuntaopissa, mutta myös historiassa, uskonnossa, maantieteessä sekä äidinkielessä kirjallisuuden ja mediakasvatuksen kautta. Opetus on kuitenkin varsin neutraalia. Yhteiskuntaopin opettajan odotetaan häivyttävän mahdollinen poliittinen suuntautumisensa tai asennoitumisensa ja käyvän hillitysti, neutraalisti ja tasapuolisesti läpi esimerkiksi suomalaisen puoluejärjestelmän. Ei meikäläisessä koulussa lauleta ylistyslauluja isänmaan puolesta kuolleille sankareille, hoeta iskulauseita, käydä kiivaita propagandapuheenvuoroja tai tunnusteta ideologioita. Lapset saavat sitten itse päättää ja moni jättää päättämättä. Politiikka ei kiinnosta, ei se vaikuta mun elämään, se on tylsää.
Pitäisi kiinnostaa. Ja pitäisi kiinnostaa siksi, että tietäisi edes, kuka niistä asioista päättää. Tällä hetkellä tuntuu nimittäin, ettei tämän maan asioista ole pitkään aikaan päättänyt pääministeri hallituksineen ja eduskuntineen, vaan päätöksiä junaillaan jossain aivan muualla, jossain jonne kansallisvaltioiden hallitusten päätösvalta ei yllä. Hallituksesta on tullut jokin kriisivalmiutta kasvattava ja hokeva, ilman asiantuntemusta hyödyntävä – päinvastoin sen torjuva – koheltava marionettilauma, jolla ei ole minkäänlaista visiota tulevaisuudesta. Tuijotetaan luottoluokituksia ja VM:n tekemiä kauhukäppyröitä. Harvoja tuntuu kiinnostavan esimerkiksi se, että vanhus kuolee leipäjonossa tai että terveyskeskusmaksujen noustessa yhä useamman on pakko jättää lääkärissäkäynti väliin. Onko mikään yllätys, että esimerkiksi nigerialaisia prostituoiduiksi pakotettuja naisia lähetetään takaisin jonnekin ja kutsutaan huoriksi, kun ei edes omassa maassa eläville köyhille ja sairaille riitä empatiaa? Vaikka sillä jatkuvasti ratsastetaan, lupaamalla laittaa ensin oman maan asiat kuntoon, auttaa muita siellä missä he ovat.
Pitäisikö keskittyä enemmän ideoihin, arvoihin, ajatuksiin, kulttuuriin, taiteeseen, henkiseen kasvamiseen ja sivistykseen? Kollektiiviseen hyvinvointiin, joka tuntuu olevan nykyisin enemmän kirosana tai tunkkainen muinaisjäänne kuin varteenotettava tapa pitää suomalaiset onnellisina ja tyytyväisinä veronmaksajina? Minusta Suomea ja suomalaisia vaivaa yleisellä tasolla aikamoinen arvotyhjiö, kun juostaan enemmän maallisten asioiden perässä kuin keskitytään siihen, mikä on oikeudenmukaista, tasavertaista ja mikä tuo yhteistä hyvinvointia. Kun sellaiset ihmiset, jotka ovat niistä asioista kiinnostuneita, torjutaan tai heidät nimetään esimerkiksi suvakeiksi, vihervassareiksi, ituhipeiksi, viherpiipertäjiksi.
Kuka Suomessa tekee päätöksiä ja minkä pohjalta? Miksi kilpailukykyä halutaan parantaa? Keitä tänne halutaan houkutella ja keitä sulkea ulkopuolelle?
Miksi kansalaiset halutaan saada vihaamaan turvapaikanhakijoita? Miksi televisiosta tarjotaan Exiä rannalla, rikkaiden deittipalveluja, Paratiisihotellia, Kardashianeja tai Bachelor Suomea? Miksi kiinnostutaan enemmän Pokemon Gosta kuin Martti Hetemäen mielipiteestä palkkaerojen hyödyllisyydestä? Miksi treenataan mieluummin takapuolta kuin ollaan kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta? Miksi naistenlehdet ovat täynnä laihdutusvinkkejä ja superfoodsmoothieohjeita?
Markkinataloudelle ja kapitalismille on myös vaihtoehtoja. Kaikki eivät jaa samaa talouskäsitystä Nordean ekonomien tai Juha Sipilän kanssa. Kaikki eivät unelmoi kapeammasta vyötäröstä tai uusimmasta sisustusvillityksestä. Kaikki eivät halua lukea positiivisia mietelauseita. Kaikki eivät usko siihen, että suomalaiset ministerit ajavat ensisijaisesti Suomen kansalaisten etuja päätöksiä valmistellessaan ja tehdessään. Kaikki eivät usko nykyisen markkinatalousjärjestelmän vaihtoehdottomuuteen ja ylivertaisuuteen muihin järjestelmiin nähden.
Takapuolen treenaaminen on ihan okei, mutta minä kyllä mietin sitä tehdessäni, ketä ja mitä varten sitä treenaan.
Ja usein myös jätän treenaamatta.
Robin Mooren koko haastatteluun perustuva teksti on teoksessa Similä, Laura & Similä, Juhani 2001. Kuuba – trooppinen cocktail. WSOY.
Mainostaulujen takana on myös Facebookissa.