Kuinka usein kahvilassa täytyy ostaa jotain?

Tuttu tilanne: näet kaverin kahvilassa, molemmat ostavat jotain, löydätte kivan pöydän ehkä ikkunan vieressä. Syötte ja juotte ja juttua riittää, syötävät loppuvat ja kahvit myös, mutta ette haluaisi vielä lähteä ja jättää juttua kesken. Ette myöskään viitsisi ostaa mitään, kun santsikuppi kahviakin maksaa eikä sitä viitsisi enää edes juoda. Kupit viedään pöydästä – jos kahvilassa vielä tarjoillaan sitä ylellisyyttä, ettei niitä tarvitse itse kiikuttaa rullakkoon. Tarjoilija alkaa pyöriä lähistöllä ja se tuntuu astiattomassa pöydässä vähän kiusalliselta. Kahvilassa saattaa olla ruuhkaa ja tarjottimen kanssa pöytää etsivät vilkuilevat närkästyneinä ja vihjailevasti.

Kuinka usein kahvilassa täytyy ostaa jotain, että saa oikeuden istua pöydässä? Riittääkö jos pitkittää kahvikupin kanssa ottamaansa vesilasillista vai pitääkö käydä hakemassa santsikuppi? Pitääkö hakea mitään ja olla kylmästi tuntematta huonoa omatuntoa tyhjästä pöydästä?

Eteläsuomalaisen kauppakeskuksen erään kirjakaupan edessä on viisi–kuusi mukavaa pyörivää tuolia, jossa kaupasta toiseen kulkeva voi lepuuttaa jalkojaan. Käytävät ovat pitkiä, portaita on paljon ja kiertelyssä jalat alkavat väsyä. Mutta. Tuoleilla lojuu yleensä kolme–viisitoistavuotiaiden nuorten lauma, joka ei selvästikään lepuuta jalkojaan shoppailun lomassa vaan viettävät aikaansa tuoleissa lojuen. He meluavat, nuhjaavat, nahistelevat ja tuijottavat ohikulkijoita.

Kuka saa viettää aikaansa kauppakeskuksen mukavilla tuoleilla? Pitääkö ostaa jotain ja kuinka usein? Pitäisikö tuolit pitää tyhjinä nuorisolaumoista vain sen takia että jollakulla kaupasta toiseen ostoksia tekevällä olisi mahdollisuus istua levähtämään niin halutessaan? Pitäisikö nuoret ajaa muualle ja minne muualle?

Kauppakeskus on eräänlainen puolijulkinen tila, kahvila taas yksityinen. Kahvila saa valita asiakkaansa ja periaatteessa kahvilassa täytyy olla jokin syy hengailulle: kahvilan myymän kahvin juominen. (Tai mitä nyt ikinä siellä nauttiikaan.) Kun kahvi on juotu, ei ole enää syytä hengailulle ja on aika poistua. On kuitenkin sellaisia kahviloita, joissa kiusaantunutta oloa ei tule, vaikkei kupissa enää mitään olisikaan. Santsikuppi ei välttämättä maksa mitään, sohvat on tehty lojumiseen ja henkilökunta ei pyyhi jo pyyhittyjä pöytiä vihjeenä siitä että olisi aika lähteä. Kauppakeskuksen kaltaisessa puolijulkisessa tilassa jokaisella on oikeus olla siellä, vaikkei ostaisikaan mitään. Silti sieltä on oikeus poistaa henkilö, joka käyttäytyy häiritsevästi. Mutta milloin käytös muuttuu häiritseväksi? Onko penkkien tai tuolien pitkäaikainen varaaminen omaan käyttöön häiritsevää käyttäytymistä? Ja jos on, herää kysymys siitä, kenellä on ensisijainen oikeus olla ja viettää aikaansa kauppakeskuksen kaltaisessa puolijulkisessa tilassa? Luokitellaanko ihmiset sitten ulkonäön, ostoskäyttäytymisen, iän vai sukupuolen perusteella? Vai kenties vaatetuksen ja vaatteissa ja asusteissa olevien tuotemerkkien perusteella?

Minusta ihmisten pitäisi ottaa haltuun julkisia ja puolijulkisia tiloja, käyttää niitä myös siten millaiseen käyttäytymiseen niitä ei ole ensisijassa ajateltu eikä suunniteltu ja muokata niitä omikseen. Kauppakeskuksen tuolit voi valloittaa hengailuun ja kaverien tapaamiseen, niihin voi lysähtää lukemaan kirjaston kirjaa tai vaikka piirtämään ohikulkevia ihmisiä. Elettävät ja käytettävät tilat eivät voi eivätkä saa olla vain mainoskäyttöön  tai läpikulkuun tarkoitettuja. Elämä ei voi eikä saa muuttua eikä näyttäytyä pelkkänä ostamisena ja kuluttamisena.

Edit. Tuli vain jälkeenpäin mieleen, että voisihan sitä venyttää puolijulkisten tilojen rajoja vähän enemmän kuin lueskelemalla tai piirtelemällä, ja kokeilla, kuka rajat vetää, missä ne tulevat vastaan ja kuka ne määrittelee. Millaiseen toimintaan vartijat puuttuvat ja millaiseen eivät. En missään tapauksessa suosittele tai rohkaise sotkemiseen, ihmisten selvään ja yksilöityyn häiritsemiseen tai ilkivaltaan, vaan näkisin toiminnan enemmänkin erilaisina (taiteellisina) ilmauksina. Puuttuisivatko vartijat esimerkiksi kolmen henkilön kuoroon laulamassa joululauluja? Tulkittaisiinko yhden ihmisen ja kitaran improvisoitu esitys kerjäämiseksi, häiritseväksi käyttäytymiseksi vai keikaksi?