Kulttuuri – kehittynyt vs kehittymätön

Törmään silloin tällöin teksteihin, joissa jonkin maan tai alueen kulttuuriin kuuluvaa piirrettä tai ilmiötä arvioidaan joko kehittyneeksi tai kehittymättömäksi. Mistä on kyse ja millä kriteereillä ilmiötä tällöin arvioidaan?

Jos jotakin arvioidaan asteikolla kehittynyt-kehittymätön, vertailukohtana käytetään länsimaista – ja erityisesti eurooppalaista – sivistystä ja yhteiskunnallista järjestäytymistä. Niihin voidaan peilata melkein mitä tahansa – ja nimenomaan siinä valossa, että se jokin Euroopan ulkopuolinen kulttuuri tai sen piirre on varioivin astein kehittymätön eurooppalaiseen verrattuna.

Miten kulttuuri voi olla kehittymätön?

Ei mitenkään. Juuri tämän hetken ja jonkin paikan tietty kulttuuri ja sen piirteet ovat aina historiallisen ajan kulumisen, ihmisten tekemien valintojen, sukupolvelta toiselle siirtyneiden ja muokkautuneiden piirteiden sekä vaikutteiden antamisen ja saamisen sekoitus. Kulttuuri elää ja virtaa jatkuvasti eikä oikeastaan pysähdy koskaan mihinkään tiettyyn pisteeseen, ellei sitä kantavat ja muokkaavat ihmiset lakkaa täysin olemasta. Esimerkiksi ainoa paikalleen pysähtynyt kieli on kuollut kieli – sellainen jota kukaan ei enää käytä. Se ei muutu, koska sitä ei enää ole kehittämässä elävä, muuttuva ja dynaaminen yhteisö.

Jonkin maan kulttuuria voidaan arvioida erilaisin termein, mutta itse vierastan vahvasti kehittynyt-kehittymätön-asteikkoa. Silloin asetutaan kaiken muun kuin eurooppalaisuuden ja länsimaalaisuuden yläpuolelle ja sieltä omasta eurooppalaisesta tornista arvioidaan sitä, miten jokin kulttuuripiirre vertautuu omiin piirteisiin. Yleensä kaikki muut kulttuurit ovat näillä mittareilla mitattuina jollakin asteella kehittymättömämpiä – emmehän me tietenkään voi myöntää, että jokin toinen kansa tai sivilisaatio voisi mitenkään olla rikkaampi, monipuolisempi, sivistyneempi, sofistikoituneempi tai syvällisempi kuin meidän omamme. Eikä tästä oikeastaan ole edes kysymys. Ei ole kyse siitä, onko jokin toinen kulttuuri tai sen ilmiö parempi tai huonompi, erityisempi tai vaatimattomampi kuin omamme. Kyse on siitä, että kulttuureita tulisi tarkastella niiden omista lähtökohdista käsin. Mikäli kulttuuria arvioidaan kehittyneisyyden näkökulmasta, ei tarkastella kulttuureita erilaisina tai niiden omista lähtökohdista ja ominaisuuksista käsin, vaan verrattuna meidän kulttuuriimme.

Meidän mittareillamme mitattuna esimerkiksi karibialainen ravintolaruoka voi vaikuttaa kehittymättömältä eurooppalaiseen Michelin-kriteeristön ruokaamme verrattuna. Tällöin unohdetaan ja suljetaan pois valtavasti sellaista, mikä kuuluu alueen historiaan, ihmisten alkuperään ja kulttuurin moninaisuuteen. Ruoka ei ole vain riisiä, papuja ja porsaanlihaa, hauduttamista, friteerausta ja silppuamista, kalastamista, etsimistä ja kasvattamista, vaan se kietoutuu laajemmin alueen maiden ja niiden ihmisten elämään, arkeen, mahdollisuuksiin ja menneisyyteen.

Arviointi kehittymättömäksi sulkee oikeastaan koko kulttuurin pois. On kyse vain ulkonäöstä, valmistustavoista, raaka-aineista ja mauista. Niitä arvostellaan tietyin mittarein, joita on kehitetty Ranskan kaltaisissa kulinarismin huipuksi pidetyissä ruokapiireissä. Kehittynyt on tällöin sitä, jota voi valmistaa vain huippuammattilainen, jota kehitellään kuukausia tai vuosia, joka itsessään ruokakulttuurina on vuosisatoja pitkän muokkautumisen ja vaikutteiden sekä ammattilaisten panoksen tulosta. On vaikea uskoa, että tällöin afrikkalainen tai latinalaisamerikkalainen perinteeseen vahvasti nojaava ruokakulttuuri voisi tulla arvioiduksi kehittyneeksi, kun vertailukohta on jo itsessään karannut jonnekin valovuosien päähän.

Kuitenkin myös esimerkiksi Italian tai Kreikan nykyinen ruokakulttuuri nojaa pitkälti sen perinteiseen tapaan käyttää läheltä saatavia raaka-aineita ja tapoja valmistaa niitä. Vaikka Välimeren eurooppalaisella rannikolla ruokakulttuuri lähentyy mannermaista, vahvoina ja tyypillisinä ovat edelleen perinteisen keittiön perusraaka-aineet – oliiviöljy, vihannekset, kala. Harvoin italialaista tai kreikkalaista keittiötä arvioidaan kuitenkaan kehittymättömäksi, toisin kuin esimerkiksi karibialaista keittiötä, jossa yhdistyvät entisten siirtomaaisäntien, Afrikan eri osista tuotujen orjien ja myöhemmin tulleiden siirtotyöväen, siirtolaisten ja turistien mukanaan tuomia tapoja ja vaikutteita.

Nyt ollaan kulttuurisen arvottamisen alueella. Voidaanko karibialaista keittiötä koskaan arvioida kehittyneeksi, kun painolastina on kolonialismin historia? Ruokaan ja sen arviointiin kietoutuu tällöin valkoisten eurooppalaisten tapa katsoa maailmaa ja järjestää sen kulttuureita, ihmisiä ja tapoja erilaisiin hierarkioihin perustuen kriteereihin, jotka eivät enää nykyisin kestä päivänvaloa. Vaikka pintatasolla ja ääneen hierarkiaa ei nykyisin tunnusteta, se on edelleen jossakin syvällä, tiedostamattoman alueella. Karibialaista keittiötä ei arvosteta korkealle, koska se on sekoitus Euroopasta vietyä ruokakulttuuria sekä vaikutteita hierarkiassa alempina pidetyiltä kulttuureilta – alkuperäisväestöltä, orjilta, kiinalaiselta työväestöltä. Keittiötä eivät ole kehittäneet eurooppalaiset ammattilaiset, vaan se nojaa edelleen vahvasti taloudenhoitajien ja perheenäitien keittotaitoperinteeseen, talouspuutarhojen, maatilojen ja plantaasien raaka-aineisiin, niukkuuteen ja jokaisen saatavilla olemiseen. Voiko yucassa, pavuissa tai keittobanaanissa olla koskaan samaa vetovoimaa kuin kampasimpukoissa?

 

Mainostaulujen takana on myös Facebookissa.