Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen kenties raottuu

Muutokset ovat alkuja jollekin uudelle. Ne kääntävät elämän joskus ylösalaisin, ravistelevat kaiken ulos ja jättävät keräilemään palikoita takaisin kokoon. Joskus ne ovat pieniä, joskus vain näyttävät pieniltä, joskus ne ovat valtavan suuria ja pelottavia, vaikuttavat siltä ettei niiden ylitse pysty pääsemään.

Väitetään, että nykypäivän ihmisen täytyy sopeutua jatkuvaan muutokseen. Työelämä muuttuu, ympäristö muuttuu, sosiaalisen kanssakäymisen tavat muuttuvat. Sitten on niitä muutoksia, joita jokainen tekee tai joutuu kohtaamaan omassa elämässään, omista valinnoista johtuen tai niistä riippumatta. Yksi tätini tuli vahingossa raskaaksi hyvin pian saatuaan kolmannen lapsensa, toinen tätini sai tietää sairastavansa keuhkosyöpää. Erään tutun mies sai tarpeekseen ja lähti yllättäen jättäen vaimonsa ja pienet kaksoset pärjäilemään keskenään. Joku tapaa yllättäen jonkun ja rakastuu, joku saa puhelinsoiton jolla tarjotaan unelmien työpaikkaa.

Ja sitten on niitä, jotka päättävät, että nyt on saatava ilo takaisin elämään. Nyt on synkistelty liikaa, viha on lakaistava ulos tästä päästä, kehosta ja koko asunnosta. Joskus ilon saa takaisin pienillä teoilla. Joskus sen eteen täytyy tehdä suuria ja perustavanlaatuisia muutoksia.

Edessäni on monella tavalla – muotisanaa käyttääkseni – haastava syksy. Siinä pelottaa ja hirvittää moni asia, ja olen epävarma ja ahdistunut. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin tunne siitä, että jokin, joka kurtistaa kulmat ja saa äänen soimaan kireänä, on poistumassa avatun oven kautta. Samalla toisen oven takana voi kuulla ja tuntea jotakin, jota olen odottanut jo pitkään, mutta jolle en ole uskaltanut raottaa ovea.

Ilon, hymyn. Naurun.

Kuva on otettu Fiskarsin museossa.