L.A.Woman

Eilen alkoi Yle Teemalla 32-osainen Rockin klassikkolevyt -sarja komeasti The Doorsin L.A. Womanilla.

The Doors on ollut minulle nuoruudessa se ehkä kaikkein tärkein bändi. Olisin halunnut elää 60-luvulla, oma aika tuntui lattealta, musiikki tuntui omalta. Bändissä oli jotakin vaarallista, se ei ollut rauhaa rakastavan hippiyhtyeen maineessa, vaan sen sanoituksissa ja musiikissa oli jotain tummaa ja vaarallista, eli juuri sellaista joka luikerteli kiltin teinitytön sydämeen.

Ja sinne se jäi. L.A. Woman ei silloin nuorena ollut The Doorsin kiinnostavin levy, vaan kuuntelin paljon enemmän yhtyeen uran alkuvaiheen levyjä. Kaverin poikaystävällä oli kaikki The Doorsin lp-levyt, jotka sain eräänä kesänä lainaksi ja äänitin kasetille. Jos nykyään kuuntelen biisejä cd-levyltä, muistan, tai pikemminkin tunnen, milloin kasetti loppui kesken biisin, milloin kuuluin rasahduksia tai neula hyppäsi. Cd:ltä kuunteleminen on outoa, biiseihin kaipaa rahinaa, rohinaa ja neulan hypähdyksiä, sellaista fiilistä, joka tulee vain lp-levyistä.

Nykyisin L.A. Woman on yksi läheisimmistä The Doorsin levyistä. Siinä on jotakin röyhkeää ja rajua, yksinäisyyttä ja kaipausta jonnekin, ja on vaikea ajatella, että yhtyeen ensimmäisen ja viimeisen levyn välissä on vain nelisen vuotta. Nimibiisi on myös, kuten sarjassa eräs haastateltava sanoi, parhaimmillaan kun sitä kuuntelee autossa, pimeässä ja täysillä.

Teeman sarja on 32-osainen ja se jatkuu 12.4. Pink Floydin Wish You Were Here -levyllä. Ensimmäiseen jaksoon pääset tästä.

Kuva on The Doorsin virallisilta kotisivuilta, jonne pääset tästä.