Lapsuudenkodin pihalle on ilmestynyt toinen perhe
Jos lähden lenkille, kävelen ohi talon, jonka isäni rakensi 1980-luvun alussa ja jossa vietin lapsuuteni. Talo meni 90-luvun laman pyörremyrskyssä myyntiin, ja suuri lapsuudenkoti vaihtui liian pieniin rivitalokolmioihin, vanhempien avioeroon ja kerrostaloasuntoon.
Se on suuri punatiilinen talo rinteessä. Kaksi kerrosta, loiva harjakatto ja takapihasta yksi kolmasosa on luonnontilassa. Ennen tontin takakulmassa oli valkoinen huvimaja ja keinut, joiden teräsrakennelma ruostui puhki.
Talo oli pitkään vähän hunningolla. Sen ikkunoissa oli risaiset markiisit, jotka vanhempani kiinnittivät varjostamaan paahteelta joskus silloin, marjapensaat villiintyivät ja huvimaja lahosi pystyyn. Takapihalla oli pieni tiilistä kyhätty grilli mutta ei juuri muuta.
Tänä kesänä pihalle on ilmestynyt neljän hengen puiset terassikalusteet, kaasugrilli, hiekkalaatikko, pienten lasten keinut, polkupyörän peräkärry, muovinen leikkikeittiö. Etupihan postilaatikkotelineessä on rehevä kukkaistutus ja pihanurmikko on lyhyeksi leikattu.
Yhtenä alkuiltana lenkkeilin talon ohi. Vastaani tuli nuori isä ehkä kaksivuotiaiden kaksostyttöjen kanssa. Toisella tytöllä oli nukenvaunut, toinen juoksenteli muuten vain. Jotenkin arvasin että isä kääntyy tyttöineen juuri siitä kohdasta pois pururadalta, jossa huvimaja ennen oli. Arvasin sen, tiesin jo kun näin heidät kaukaa.
Minulla oli kuulokkeet korvilla ja itku jossain silmien takana.
Isä kääntyi minun lapsuudenkotini pihalle omien lastensa kanssa.
Aamulla kävelin talon ohi. Olohuoneessa, sillä seinällä, jota vasten oli ollut suuren L-kirjaimen muotoisen sohvan toinen selus, oli televisio josta tuli lastenohjelma. Vaaleatukkainen lapsi istui tuolilla ja äiti harjasi hänen hiuksiaan. Olohuoneessa, jossa minä esiteininä aloin katsella Kauniita ja rohkeita, siinä olohuoneessa, jossa lauloin serkkuni kanssa onnittelulaulun ylioppilaaksi valmistuneelle äidilleni. Olohuoneessa, jossa soitin sähköurkuja, jossa tappelin pikkuveljeni kanssa, johon joulupukki tuli jakamaan lahjoja.
Nyt siellä eletään jonkin toisen perheen elämää, kasvatetaan lapsia, yritetään saada niitä siistiksi uutta päivää varten. Päästetään ne ehkä ensi kesänä ensimmäistä kertaa keskenään takapihalle, vanhempi katsoo keittiön ikkunasta pysyvätkö ne varmasti siellä ja koska ei voi olla täysin varma, menee itse tabletin tai kirjan kanssa istumaan puutarhatuolille. Sanoo sadatta kertaa ettei pensaista saa vielä poimia marjoja, pihalta ei saa lähteä pois. Tietää että saa sanoa vielä monta kertaa ennen kuin ne uskovat.
Mitä oma lapseni pitää lapsuudenkotinaan?
Kannattaako sellaista edes miettiä?